Majoitus/Alojamiento:

1. Patiperro, Valparaíso, Chile

2. Mökki (Cabaña), Cajon de Maipo, Chile

3. Hostelli, Hanga Roa, Chile

4. Mökki (Cabaña), Pucon, Chile

5. Hostelli, Mendoza, Argentiina

 

Aktiviteetit/Actividades:

1. Tulivuori Villarican huipulle nousu, Pucon, Chile

2. Rafting Pacuare-joessa, Costa Rica

3. Pyöräretki ja snorklaaminen Pääsiäissaarella, Chile

4. Surffaaminen, Chile/Ecuador/Costa Rica

5. Pingviini- & delfiiniturnee, Punta Choros, Chile

 

Bändit/Bandas:

1. Nightwish -tribuuttibändi Heroica, El Huevo, Valparaíso, Chile

2. Iron Maiden, Club Hipico, Santiago de Chile, Santiago

3. Brassibändi, Abasto, Valparaíso, Chile

4. Yleisrocktribuuttibändi, Siempre Bohemico, Valparaíso, Chile

5. El Viejito, El Canario, Valparaíso, Chile

 

Bileet/Carretes.

1. Juhannusbileet, Valparaíso, Chile

2. Ollin, Andren ja El Salvadorin synttärit, Valparaíso, Chile

3. Pyjamabileet, Viña del Mar, Chile

4. Yhdet Martinin kanssa (una cervesita con M), Valparaíso, Chile

5. Pizza-, absintti-, reggeaton- ja humppabileet, Cajon de Maipo, Chile

 

Paikkakunnat/Ciudades:

1. Valparaíso, Chile

2. Hanga Roa, Chile

3. Playa Sámara, Costa Rica

4. Montañita, Ecuador

5. Hornopiren, Chile

 

Reissun parhaat ulkomaiset neidot:

1. Tuntematon kuubalainen, Salon rojo, Havanna, Kuuba

2. Tuntematon kuubalainen, Salon rojo, Havanna, Kuuba

3. Tuntematon kuubalainen, Havanna, Kuuba

4. Costaricalainen lentoemo, Santiago de Chile, Chile – Lima, Peru

5. Tuntematon argentiinalainen, Mendoza, Argentiina

 

Kulkuvälineet/Transporte:

1. Toyota Yaris Sedan

2. Valparaíson microt

3. Airbus Pääsiäissaarelle

4. Venäläinen bussi, Isla de la Juventud, Kuuba

5. Terroristi-Hilux, Pisco Elqui, Chile

 

Juomat/Tragos:

1. Pisco Sour (Que ricooooooooooooooooooooooooooooooooo!!!)

2. Caipirinha

3. Chileläiset viinit

4. El Canarion peinadot

5. Itse tehty sangria

 

Oluet/Cervezas:

1. Escudo, Chile

2. Cristal, Chile

3. Austral, Chile

4. Club Verde, Ecuador

5. Del Puerto, Chile

 

Peliliikkeet (los movimientos de juego):

1. Kämpän hakuilmoitus, Valparaíso, Chile

2. Yhdet Martinin kanssa, Valparaíso, Chile

3. Pyörillä alas tulivuorelta pimeässä, Pääsiäissaari, Chile

4. Rommihommat Yariksessa, Matkalla Hornopireniin, Chile

5. Juhannusviikonloppu, Valparaíso, Chile

 

Raflat/Restaurantes:

1. La Vaca Loca, Santiago de Chile, Chile

2. Mastodonte, Valparaíso, Chile

3. Donde Juanita, Valparaíso, Chile

4. Pizzaria Gondóla, Nueva Gerona, Kuuba

5. Italialainen pizzeria, Puconin lähellä, Chile

 

Baarit/Bares:

1. El Coyote Quemado, Valparaiso, Chile

2. El Canario, Valparaiso, Chile

3. Gato en la Ventana, Valparaiso, Chile

4. Alimapu, Valparaiso, Chile

5. La Vela Latina, Playa Sámara, Costa Rica

 

Yökerhot/Discotecas:

1. La Sala, Valparaiso, Chile

2. Pääsiäissaaren mesta, Hanga Roa, Isla de pascua, Chile

3. Mama Africa, Cusco, Peru

4. El Huevo, Valparaiso, Chile

5. Proa, Valparaiso, Chile

 

Tarjoilijat/Camarer@s:

1. Italialaisneito, italialaisrafla, Puconin lähellä, Chile

2. Don Benito, Donde Juanita, Valparaíso, Chile

3. Pääsiäissaaren disko, Hanga Roa, Chile

4. Argentiinalaisneito, Joku rafla, Mendoza, Argentiina

5. Palvelualtis omistaja/hovimestari/tarjoilija/kokki, Halpa lounasmesta, Montañita, Ecuador

 

Biitsit/Playas:

1. Playa Oveja, Pääsiäissaari, Chile

2. Playa Anakena, Pääsiäissaari, Chile

3. Playa Isla Damas, Punta Choros, Chile

4. Playa Carrillo, Puerto Carrillo, Costa Rica

5. Playa Larga, Isla de la Juventud, Kuuba

 

Kommentit/Comentarios:

1. I think you can't do canopy with a horse, Tuomas, Pucon, Chile

2. He visto estas zapatillas y parece que no se puede controlar la pelota, Martin, Valparaiso, Chile

3. Pero ella no es tan bonita, Sylvain, Valparaiso, Chile

4. Vatos locos, Alejandro, Valparaiso, Chile

5. Olli, jos toi herää aamulla mein kämpiltä, niin mä nauran nniiiiiin paljon, Niko, Valparaiso, Chile 

 

Rasittavimmat tyypit/Gente pesada:

1. Luvatun maan tyttö Villaricalla, Pucon, Chile

2. Öljymäen pojat Villaricalla, Pucon, Chile

3. Kuubalaiset mai frend-tyypit, Havanna, Cuba

4. Luvatun maan porukka, Cusco, Peru

5. Päällekäyvät sisäänheittäjät, Cusco, Peru

 

Opettajat/Professores:

1. Manuel Casanueva (Español), Universidad Técnica Federico Santa Maria, Valparaiso, Chile

2. Braulio Flores (Elämä, naiset ja pariutuminen), Patiperro, Valparaiso, Chile

3. Paula Caffarena (Chilen historia), Universidad Técnica Federico Santa Maria, Valparaiso, Chile

4. Moreno (Surffaus), Clases de surf Moreno, Montañita, Ecudor

5. Francesca (Chilenismot), Clases de chilenismos, Valparaiso, Chile

 

Darrat/Cañas:

1. Hornopirenin jano

2. Läksiäisbileiden jälkeen

3. Synttäribileiden jälkeen (Niko)

4. Lähtö Santiagoon (Olli)

5. Eka kerta Mascarassa

 

Biisit/Canciones:

1. Poltettu humppa, Eläkeläiset, Suomi

2. A Gaivota, Amalia Hoje, Portugali

3. Final Countdown, Europe, Svedut

4. Valparaiso-biisi, Chile

5. Joku reggaeton-rimputus, La Noche, Etelä-Amerikka

 

 

Lentokentät / Aeropuertos:

1. Hanga Roa, Pääsiäissaari, Chile

2. Helsinki-Vantaa, Vantaa, Suomi

3. Aeropuerto Rafael Cabrera Mustelier, Nueva Gerona, Kuuba

4. Juan Santamaria International, San Jose, Costa Rica

5. Santiago de Chile, Chile

 

Kusetukset & kusetusyritykset / Trampas:

1. Impuesto local, Rafla, Aquas Calientes, Peru

2. Roy Ben -aurinkolasit (yritys), Havanna, Kuuba

3. Virallinen lentokenttätaksi (yritys), Lima, Peru

4. Lentokenttätaksi (yritys), Santiago de Chile, Chile

5. Kutsu Cabaret:n, Havanna, Kuuba

 

Tärkeimmät matkatavarat:

1. Luottopankkiiri Herra Näkki

2. Villasukat

3. Aurinkorasva

4. Intin sipulisäkki

5. Läppäri

 

Turhimmat matkatavarat:

1. Moskiittopaita

2. Ollin tuulipuvun takki

3. Pelikortit

4. Muistiinpanovihko

5. Ruotsin armeijan kuksa

 

Tiesitkö, että (50)  :Tomaatti (Solanum lycopersicum) on koisokasvien -heimoon kuuluva kasvi, joka on lähtöisin Perusta ja Chilestä. Nykyään huomattava osa maailman tomaattisadosta käytetään ketsupin valmistukseen. Suomeen tomaatti rantautui 1870-luvulla. Tomaateistaan tunnetussa Närpiössä (ruots. Närpes) niitä alettiin viljellä luultavasti 1917. Närpiössä sijaitsee myös Närpiön teboil.

Gracias y hasta luego!!!

Vatoslocos forever

 

 

Cuba osa 4.

Uusi viikko valkeni aurinkoisena ja niinpä mekin heräsimme jo kukonlaulun aikaan ja lähdimme etsimään kaupungilta aamupalastuspaikkaa. Casalla emme voineet syödä, sillä leipälähetti ei ollut vielä saapunut. Niinpä suunnistimmekin 24 h auki olevaan cocinitaan vain kuullaksemme että leipää ei ole vielä, eikä oikeastaan mitään muutakaan syötävää. Kun kaupungin keskustastakaan ei löytynyt ainuttakaan auki olevaa ravintolaa, päätimme käydä ilmoittamassa Ecoturin pojille että lähdetäänkin matkaan vasta ysiltä. Olimme siis sopineet lähtevämme saaren sotilasalueelle aamulla klo 0800 ja kun reippaasti kahdeksan jälkeen ketään ei näkynyt, naulasimme oveen lapun että tulemme uudelleen klo 0900. Tämän jälkeen kävimme omatoimisesti ostamassa leipää ja palasimme takaisin majapaikkaan. Talon emäntä huuteli että ei oo vieläkään aamupalaa ku ei oo leipää. Talon isäntä totesi että katsopas kun on fiksuja poikia huomatessaan leipäpussin ja niinpä siis saimme vihdoinkin murua rinnan alle. Seuraava tehtävä oli ostaa vettä ja koska kaupat täällä aukeavat klo 0900 niin pääsimme jo puoli kymmenen aikaan kauppaan sisälle. Tämän jälkeen piti etsiä mittariauto. Kaikki kylän taksit olivat kuitenkin kadonneet kuin maan nieleminä ja puolen tunnin etsimisen jälkeen suunnistimmekin Ecoturille katsomaan josko toimistossa olisi joku jo paikalla. Sitten kävikin ensimmäisen kerran hyvä tuuri tällä Kuuban reissulla. Paikalla oli 10 saksalaista opiskelijaa, vieläpä suurin osa naisia ja heillä oli sama matkakohde kuin meilläkin. Ecoturin pojat olivat hoitaneet kyydinkin valmiiksi. Toisen maailmansodan aikainen venäläinen turistibussi kiilteli ylväänä aamuauringosa. Tai olisi varmasti kiillellyt ellei ruoste olisi raiskannut valtion linja-autotehtaan 60 vuotta sitten ruiskuttamaa metallihohtoväriä. Joka tapauksessa nousimme bussiin ja matka saattoi alkaa. Pitkä nenä systeemille!

Tällaisella mörköllä ajeltiin sotilasalueella.

Matkan aikana ohitimme saaren toiseksi isoimman kaupungin Santa Fe:n, lukuisia hylättyjä tehtaita, ränsistyneitä maatiloja, tupakkaplantaasin ja rommitehtaan. Valitettavasti Nikon ehdottama pikainen pysähdys kyseisellä tehtaalla ei ollut mahdollista. Niinpä jatkoimmekin suoraan matkaa kohti etelässä sijaitsevaa sotilasaluetta ja sen tarkastuspistettä. Tarkastuspiste oli kuin rajanylityspaikka ja kaikkien passit tarkastettiin, tai meiltä vain passikopiot, ja jokainen reppu ratsattiin. Tämän jälkeen ajelimme todella huonokuntoista tietä välillä pysäten ihmettelemään kiven päällä kasvavia puita sekä oppaan noutamia jotain aivan tajuttoman rumia elukoita, joista yksi puraisi tyhmää saksalaista käteen! Kahdenkymmenen neljän kilometrin matkaan meni noin tunti ja lopulta saavuimme jonkinlaiselle sääasemalle, jossa paikalliset meteorologit katselivat telkkaria ja joivat rommia. Ei paskempi duuni. Pilssivesien tyhjennyksen jälkeen lähdimme katsomaan läheistä luolaa, jossa oli luolamaalauksia. Opas selitti, mitä mikäkin töherrys esitti ja tulkinnan siitä, mitä tämänlainen kuva merkitsi. Kivan näköisiä ympyröitä ja nuolia, ei siinä mitään. Luolan jälkeen oli vuorossa sotilasaluevierailun pääkohde, hiekkaranta. Tämä ranta olikin aika siisti ja päässee koko reisun top-5 biitsien joukkoon. Hiekka oli pehmeää ja valkoista ja turkoosin värinen vesi oli todella lämmintä. Hirveän kauaa emme voineet rannalla palloilla sillä näillä leveysasteilla ja varsinkin paikoissa, joissa varjoa ei juuri ole, aurinko paistaa todella intensiivisesti ja polttaa pohjoismaisen orvaskeden karrelle. Rannalta palailimme sääasemalle, jossa meteorologit ja oppaamme katsoivat leffaa, jonka aiheena oli nuoren miehen kerhityskertomus mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta. Elokuva vaikutti ihan hyvältä, mutta sen katsomisen keskeytti ensin talon takapihalla palloillut iguaani ja sen jälkeen kiireiset saksalaiset, jotka halusivat palata Nueva Geronaan. Meilläkin oli jo sen verran nälkä, että paluu kaupunkiin kuulosti hyvältä ja matkalla hekumoimme jo ajatuksella Geronan italialaispitserian juustopitsoista ja juustopitsoja tarjoilevasta tarjoilijattaresta. Sotilasaluevierailu oli kaikenkaikkiaan aika onnistunut, mutta totesimme, että onneksi pääsimme rovaniemen polttajien ryhmän mukana bussikyydillä. Jos meidän olisi pitänyt ottaa taksi tai vuokrata auto, reissu olisi tullut aika kalliiksi, eikä luolamaalaukset ja hiekkaranta todellakaan ole yli sadan euron arvoinen nähtävyys.

Varuskunnan ranta. Hieman siistimpi kuin PorPr:n vastaava.

Kiven päällä kasvava puu ja puun vierellä poseeraava opas.

Keskellä olevan kuvion sakarat osoittavat tarkalleen pääilmansuuntiin. Mustaa magiaa vai ikiaikaista tiedettä? Piru tietää.

Tällaisia monstereita kuvittelimme näkevämme vain sunnuntaiaamuyön kylmänhikisinä tunteina.

Paluumatkan jälkeen pitseriaan päästyämme pirteä, hyvännäköinen, mutta lyhythameinen tarjoilijaneito pääsi yllättämään meidät toden teolla. Hän toi eteemme ruokalistan ja kysyessämme, mitä listan pitsoista olisi tarjolla, hän vastasi että kaikkia. Edellisillä kerroilla tarjolla oli ollut juustopastaa tai juustopitsaa. Tilasimme siis kuralätkät ja oluet molemmille ja koska edellisestä ruokailusta oli kulunut noin seitsemän tuntia, lounas todella maistui hyvälle. Ruokailun jälkeen ostimme samaisesta raflasta muutaman bissukan kämpillä nautittavaksi ja palasimme casa particulaariimme elpymään.

Kuuban ravintolascene on loistoesimerkki paikallisen järjestelmän järjettömyydestä. Periaatteessa ravintolat omistaa valtio. Tämä johtaa siihen, että ravintoloilla ei ole varsinaisia tulostavoitteita, sillä valtiohan voi korjata kassavajettaan keräämällä lisää veroja. Näin ollen valtion rafloissa palvelu on hidasta, välinpitämätöntä ja muutenkin vähän mitä sattuu. Lisäksi menu saattaa olla kaiken kattava, mutta loppujen lopuksi tarjolla ei olekaan kuin esimerkiksi juustopastaa tai juustopitsaa ja useasti myös ruuan laatu jättää toivomisen varaa. Suomen koulujen ruokalat ja varuskuntien muonituskeskukset pieksevät nämä ”ravintolat” meidän kokemustemme mukaan 6-0. Hinnat kyllä ovat melko huokeita ja tavallisellakin kansalla on varaa käydä näissä paikoissa.

Valtion omistamien ravintoloiden lisäksi Kuubassa on myös yksityisiä ravintoloita eli paladareja. Paladareissa ruoka maksetaan peso convertibleillä ja annokset maksavat 8-12 CUCia, eli siis rivikuubalaisen kuukauden palkan. Paladarien ideana on siis nyhtää rahat pois turisteilta. Niinpä joissakin paladareissa on useita menuja, joissa on eri hinnat. Paladarin sisäänheittäjän on sitten arvioitava mahdollisesti ruokailemaan tulevan asiakkaan maksukyky ja -halu ja valittava hänelle sopiva hinnasto. Todella kätevää! Niinpä paladareissa pitää hinnoista aina neuvotella. Paladareilla on myös toiminnassaan tiettyjä rajoituksia. Ne saavat kerrallaan tarjoilla 12 asiakkaalle ja ne eivät saa tarjoilla naudanlihaa, langostaa tai katkarapuja. Näissä tuotteissa valtiolla on monopoli. Molempia rajoituksia kuitenkin kierretään ahkerasti.

Samantyyppinen systeemi on takseilla. Valtion omistaman Cubataxin matkat maksetaan peso convertibleillä ja esimerkiksi mittarinmukainen matka Havannan lentokentältä kaupungin keskustaan maksaa hiukan reilun 10 CUCia. Eli jälleen sen rivienricon kuukausipalkan. Cubataxin lisäksi on olemassa muita takseja, joita paikallisetkin voivat käyttää. Nämä eivät kuitenkaan ole virallisia valtion takseja ja niinpä esimerkiksi matkamme sotilasalueelle olisi pitänyt tehdä Cubataxin kiskurihinnoilla. Olemme valmiit, ainakin jossain määrin, ymmärtämään köyhemmissä ja heikomman elintason maissa harrastettavaa pienimuotoista turistin koijausta, mutta tällainen valtiojohtoinen pakkorahastus on naurettavaa. Tämän lisäksi tästä monimutkaisesta systeemistä hyötyy ainoastaan Kuuban valtio ja suurin kärsijä on kuubalainen kuluttaja, veronmaksaja ja toveri. Kyllä sosialismi on ihana asia!

Tämän vuodatuksen jälkeen heräsimme aurinkoiseen tiistaiaamuun. Lentomme Havannaan oli iltapäivällä, joten meillä oli vielä jonkin aikaa tapettavana. Siispä jälleen kerran otimme suunnan Nueva Geronan pääkatua ja sitä kautta Etecsalle tekemään nettikatsausta. Olematon sähköpostin ja lärvikirjaviestien määrä osoitti, että meitä ei juuri kotimaassa kaivata, mutta taidamme silti palata Suomeen aiemmin esitellyn aikataulun mukaan. Nettikatsauksen jälkeen palailimme pääkadulle etsimään parturia ja törmäsimme johonkin paikalliseen pedroon, joka halusi meidän vievän kirjeen kaverilleen suomeen. Totesimme, että kirjekuorta emme aio viedä, mutta yksi postikortti saattaisi olla mahdollisuuksien rajoissa. Sovimme tapaamisen parin tunnin päähän kaupungin keskuspuistoon, jotta meillä jäisi aikaa käväistä kämpillä ja poiketa lounaalla. Lounaan jälkeen menimme puistoon odottamaan pedroa, mutta häntä ei näkynyt missään. Emme jaksaneet kovin kauaa odotella vaan lähdimme kämpille valmistautumaan lentokentälle siirtymiseen. Matkalla poikkesimme leikkauttamassa hevilettimme siedettävämpään pituuteen ja sitten olikin jo aika siirtää itsemme ja matkatavaramme kentälle. Saarella 20 vuotta asunut saksalainen dieter vei meidät kentälle ja vastaili kysymyksimme ulkomaalaisen elämästä saarella mielellään ja vahvalla sakemanniaksentilla. Lentokentällä jätimme rinkan yhtiön huostaan, nautimme kahvit ja appelsiinijuomat sekä katselimme espanjankielistä Harry Potteria. Ecoturin jonkinlainen päällikkö kävi myös haastattelemassa meitä ja kysyi että mitä maksoimme bussikyydistä saksalaisten kanssa. Kuulemma kyseinen bussikyyti oli ollut jollain tasolla laiton ja joku oli lahjonut jonkun ja joku oli tehnyt paljon paperityötä. Mutta häntä ei kuulemma suuremmin kiinnosta, halusi kuulemma vaan tietää hinnan. Lento Antonov-potpurikoneella meni ok ja Havannassakaan ei illan mittaan ihmeempiä tapahtunut. Palasimme Rosan casaan, kävimme syömässä ja painuimme nukkumaan.

Havanna, vol. 2

Seuraavana päivänä meillä oli tarkoitus etsiä jonkinlainen kursio tuleville päiville. Tsekkasimme yhdessä hotellissa olevan matkatoimiston tarjonnan (kaikki hotellit myy samoja matkoja) ja totesimme että emme maksa sikahintaisista eläkeläismatkoista penniakään. Eli meillä olisi siis aikaa tapettavaksi Havannassa. Teimme lyhyen mutta kattavan toimintasuunnitelman. Ostamme tuliaiset, rommit, sikarit, valkoiset puvun housut, feikki reibanit, feikki kultakellot ja vähän panamahattujen tyyliset hatut. Kaikkeen tähän meillä on siis vain kolme päivää käytettävissä.

Havannan bicitaxit saattavat olla hieman onnettomuusalttiita

Aivan ensimmäiseksi päätimme kuitenkin käydä tyydyttämässä kultturelleja mielihalujamme museossa. Havana Club on luultavasti Kuuban tunnetuin rommi ja niinpä kyseisellä lafkalla on havannasssa myös rommimuseo. Niinpä otimme suunnan kohti satamaa ja löysimmekin pian kyseisen museon. Koska seuraava turistikierros oli englanniksi, emme jääneet odottamaan espanjankielistä vaan lähdimme kierrokselle yhdessä saksalaisten ja englantilaisten kanssa. Museokierroksen ajan oppaanamme toimi varsin virallista englantia pienellä rallikorostuksella puhuva muodollisesti varsin pätevä nuori nainen (Oskulle terveisiä, että neidillä oli erittäin kauniit vihreät silmät). Kierros oli lyhyt mutta sitäkin asiapainotteisempi. Opimme että sokeria tehdään sokeriruo'oista ja rommitehtaalla sokeri sitten muutetaan erinäisten muodonmuutosten mukana rommiksi (Toim. huom. Ei se aivan näin mene, mutta ihan sama). Kaiken kaikkiaan varsin opettavainen informaatiopaketti.

Kuuban lännentehtaat eli paikallinen sokeritehdas... mutta mutta, mistä saa höyrymakkaraa???

Vaikka oppaamme olikin varsin viehättävä pakkaus, kierroksesta päällimmäisenä jäi mieleen todellinen unelmaduuni. Maestro ronero, eli pohjalaasittain rommimestari, on kaikkien rommilaatujen herra ja hidalgo, eli herra ylipäämaistaja. Rommimestareita on Kuubassakin ainoastaan yhdeksän ja näistä neljä Havana Clubin palveluksessa. Moni lukija varmaan arvaa että kun työnhaku kesän taittuessa kohti syksyä alkaa, ensimmäiset hakemukset lähtevät suoraan Kuubaan. Museokierroksen lopussa oli mahdollisuus maistaa 7 vuotta vanhaa rommia ja myös me pitkin hampain suostuimme juomaan pienen lasillisen.

Rommimuseon jälkeen poikkesimme pienellä välipalalla ja jatkoimme kohti oletettua käsityö (lue: turistin koijaus) aluetta. Matkalla huomasimme eräässä Havannan lukuisista ränsistyneistä rakennuksista oviaukosta muutaman vanhan auton. Olimme eksyneet paikalliseen automuseoon ja päätimme käväistä ihailemassa menopelejä ajalta, jolloin Toyota oli vasta pilke Jamayuri Toyotan silmäkulmassa. Sisäänpääsymaksu oli 1 CUC/turisti ja kaksi lisää kameran käytöstä. Särmänä kaverina Olli huomasi, että hinnastossa oli myös mahdollisuus sisäänpääsyyn 1 CUP:lla ja tästäkös markkinat syntyivät. Niko oli jo sisällä museossa ja varoitteli liian tiukkasanaisesta kritiikistä puoluetta ja keskuskomiteaa kohtaan Ollin vasta kerätessä puhtia pienimoutoiseen hintaneuvotteluun portieerin virkaa toimittavan rouvashenkilön kanssa. Tässäkin firmassa turisteilta kerättiin 25 kertainen sisäänpääsymaksu paikallisiin verrattuna. Lopulta menimme molemmat sisään ja näimmepä museossa ihan aidon Camilo Cianfuegosin kärryn. Vallankumous ei siis ollut unohtunut edes automuseossa.

Camilon coche

Toinen wanha auto

Ei kaivanne esittelyjä.

Käsityömarkkinat olivat seuraavan turistikierroksen kohde. Veri guud price for juuu kuului taas jokapuolelta ja niinpä mekin erehdyimme ostamaan ja tukemaan paikallisia kädentaitajia. Kuubakotsat molemmille ja tuliaisia kotiin ja äkkiä pois. Matkalla kotiin osuimme jostain kumman syystä valtion rommi- ja sikarikauppaan. Sikaritiskillä kohtelias ajat sitten neitokaisen statuksen menettänyt vanha nainen kyseli että minkäslaista parrua pojat polttelee. Savuttomina emme osanneet tietenkään sanoa oikein yhtään mitään vaan kyseltyämme vähän aikaa tyhmiä siirryimme kohti tutumpia ympäristöjä ja rommihyllyä. Hyllyssä oli jos jonkinlaista Havana Clubia ja me päätimmekin kysyä tarkempaa informaatiota baaritiskin harmaantuneelta baarimestarilta (koskahan alkoon saadaan baaritiski??? ei varmaan ennen kuin Liisa Hyssälä tai Päivi Räsänen on suomen presidentti). Baarimestari oli melkolailla hyvässä sopassa tai näytteli yhtä hyvin kuin Heikki Kinnunen, mutta tiesi aika paljon enemmän rommeista kuin me. Havana Club on kuulemma tunnetuin mutta ei suinkaan Kuuban paras rommi. Vanha mestari totesi että mennään tonne tiskille vähän maistelemaan ja kaatoi kolmesta eri pullosta juomaa maistiaismukeihin. Yksi oli hieman wiskinmakuinen, yksi todella hyvää rommia ja kolmas jotain makeaa mutta varsin helppojuontista. Viimeinen vaihtoehto oli kuulemma para mujeres. Naureskelimme hetken aikaa baarimestarin jutuille, joimme rommit pois ja ostimme pullon tuliaisiksi. Hetken aikaa olimme juuri siinä Kuubassa mitä lähdimme täältä reissulta hakemaan. Koska päivän hommat oli enemmän tai vähemmän tehty, kävelimme päämäärättömästi kunnes huomasimme istuvamme pienessä baarissa mojitot nenän edessä. Eipä aikaakaan kun pöytäseurueeseemme liittyi myös baarin omistajan poika. Jannu oli töissä tupakkatehtaalla ja halusi myydää meille pimeitä sikareita. Kuuban valtio myy sikareitaan todella kalliilla hinnalla ja tästä syystä mustan pörssin kauppa kukoistaa. Valitettavasti moni myyjä myy heikkolaatuisia tai ilmapusseilla tms dadalla täytettyjä pöllejä. Tästä meitä varoiteltiin totesimme yhteen ääneen ja lähdimme kaverin kotiin katsomaan valikoimaa. Sikareita ei kuitenkaan löytynyt vaan ne oli jo myyty. Niinpä koimmekin parhaimmaksi sopia uuden tapaamisen seuraavaan päivään ja lähdimme kävelemään kohti casaa. Matkalla toinen myyjistä tuli kuitenkin ilmoittamaan että toisella kaverilla olisi myytävää. Niinpä päätimme katsastaa vielä tämänkin paikan. Kavereiden vakuuttelu Kuuban turvallisuudesta jätti kuitenkin pienen epäilyksen siemenen ja niinpä jaoimme iskuryhmämme kahteen hieman pienempään yksikköön. Niko jäi alakertaan vahtiin kun Olli lähti myyjien mukana ylös asunnolle. Talo oli ilmeisesti jollain tasolla myyjien perheen tms tuttujen. Sikarilaatikkoja löytyi jos jonkinlaisia ja loppujen lopuksi olimme molemmat ylhäällä tarkkailemassa laatua. Koska emme kumpikaan polta emmekä tiedä sikareista yhtään mitään niin tottakai tuotteet näyttivät hyviltä. Neuvottelimme sopivan hinnan ja valitsimme mm. Fidelin polttamaa sikariplaatua. Meillä ei ollut käteistä, joten lähdimme pankkiautomaatille. Sikaripräkäri käveli sopivan etumatkan päässä ja me seurasimme sikarilaatikot armeijan sipulisäkissä. Poliisia eikä muitakaan viranomaisia ei kuulemma tarvittu sekoittamaan pakkaa. Emme tiedä että ostimmeko loppujen lopuksi oikeaa tavaraa vai jotain aivan muuta, mutta rahat eivät ainakaan menneet Kuuban valtion pohjattomaan kassaan. Ja olipa ostotapahtuma kokonaisuudessaankin kokemuksen arvoinen.

Onnistuneen kulttuuri- & shoppailu teemapäivän jälkeen lähdimme laahustamaan kohti majapaikkaa ja siellä odottavia Rosan laittamia pöperöitä. Matkalla pohdimme ansainneemme oikein kunnon rillutteluillan ja päätimme saman tien ostaa kotimatkalle humppatölkit Bucanero-olutta. Kioskilla joku paikallinen puliveivari koitti väkisin pummia bisseä itselleenkin, mutta pidimme tiukan linjan ja sanoimme, että herra on vapaa ostamaan omat oluensa. Kämpille päästyämme päivällistimme, siivosimme itsemme, kirjoittelimme blogia ja nautimme pieniä määriä Havana Clubia. Illan mittaan päätimme lähteä jo tutulle 23 kadulle etsimään uusia tutustumisen arvoisia paikkoja poiketen luonnollisesti tukikohdaksi muodostuneen slovakibaarin kautta. Lopulta päädyimme jonkinlaiseen jazz-luolaan, vaikka kumpikaan ei kyseisestä soitinmasturboinnista pidäkään. Musiikin lisäksi baari oli muutenkin aika perseestä, eikä tilannetta parantanut laimeat Cuba Libret. Baarimikko oli kovasti hämmästyneen näköinen Ollin pohdiskellessa kovaan ääneen, että on se kumma, kun Suomessa Cuba libre nautitaan rommin kanssa ja Kuubassa, juoman kotimaassa, rommia ei lasista löydy. Lopulta baarienrico ymmärsi yskän ja kaatoi Ollin lasiin lisää rommia ja näin säästyttiin mielipahalta. Kämpille palasimme kohdalle osuneella pimeällä Lada-taksilla ja Ollin myöntäessä Rosalle, että emme olleet käyttäneet valtion taksipalvelujen keskuskomitean hyväksymiä vallankumouksellisia taksipalveluja, saimme melkoisen läksytyksen. Rosa ei oikein ymmärtänyt, että mieluummin tuemme paikallisen yksityishenkilön taloutta, kuin valtion pohjatonta kassaa, joka käyttää varansa nähtävästi erittäin epätehokkaasti eikä ainakaan kansalaisten elämänlaadun parantamiseen.

Suomalainen korkin tinttaus

Torsaina suunnitelmissa oli mennä katsomaan Bahia de Havanan toisella puolella olevaa linnoitusta, joka on aikanaan rakennettu suojelemaan kaupunkia ja sen satamaa toistuvilta hyökkäyksiltä. Ensin päätimme kuitenkin hankkia molemmille kunnon feikkialistajaraybanit sekä Ollille kultaisen rantarolexin. Katujen kelloseppiä ei matkalla juuri näkynyt, mutta asiantuntevia optikkoja kohtasimme muutaman. Herrojen valikoima vain oli kovin suppea ja siskonmiehenkaimanveljiä haettiin taas pitkin kaupunkia. Viimein löytyi yhdet asiallisen oloiset kusipäälasit. Maailmankuulut Roy Ben -aurinkolasit herrat hinnoittelivat 20 CUC arvoisiksi. Ollin tarjottua viittä peso convertibleä arvon katuoptikot muuttuivat myös koulutetuiksi psykiatreiksi ja diagnosoivat Ollin olevan hullu. Potilas myönsi tilanteen ja tarjosi uudelleen viittä vapaasti vaihdettavaa. Katuinstrun loppuunmyynnin ansiosta lasit olisi saatu 18 CUC:lla, mutta tämä ei hullulle asiakkaalle riittänyt, vaan päätimme lähteä havistelemaan historian siipiä. Linnoitukselle pitää mennä lautalla tai autolla, sillä uintimatka Bahian toiselle puolelle on hieman pitkähkö reppu selässä ja tunnelissa ei ole minkäänlaista kevyenliikenteen väylää. Kohtasimme kadulla ihka oikean mersutaksin ja ilmastoitu kapitalistiauto voitti tällä kertaa kaupungin runsaan ladatarjonnan. Linnoitukseen päästäkseen pitää maksaa 5 CUC sisäänpääsymaksu sekä 2 CUC lisää, jos haluaa vierailla majakassa. Paikalliset joutuvat maksamaan samat nimellismäärät, mutta eri valuutassa eli 5 CUP ja 2 CUP. Jälleen siis valtio kusee turistia silmään. Tällä kertaa lipunmyynti oli niin hidasta ja lipunmyyjätäti niin elämäänsä kyllästyneen oloinen, että edes Olli ei viitsinyt alkaa reklamoimaan tästä ulkomaalaisten syrjinnästä. Linnoitus oli ihan siisti ja käsiasekokoelmista löysimme jopa Valtion Kivääritehtaan aikanaan valmistaman 9mm Lahti-pistoolin. Majakka olikin sitten vierailun kohokohta. Kuuban vanhimman majakan huipulta avautui hieno näköala maan pääkaupungin ja sen sataman yli. Tämän lisäksi majakan 1800-luvun lopulla rakennettu alkuperäinen valon pyörittämiseen tarkoitettu koneisto on edelleen toiminnassa. Silloin laivat oli puuta ja ranskalaisetkin osasivat rakentaa jotain toimivaa. Tämän jälkeen kävimme läheisessä ravintolassa taas ihailemaa systeemin rohkaisemaa tehokasta ja nopeaa palvelua. Ruokatauon jälkeen lähdimme talsimaan kohti Casa Blancaa, erästä Havannan kaupunginosaa, josta pääsisimme lautalla vanhaan Havannaan. Noin viisi minuuttia kestäneen meriseikkailun jälkeen päätimme käydä housukaupoilla edellisenä päivänä tiedustellulla kojulla. Housukauppias oli todellinen ammattilainen, sillä molemmille ensimmäiset sovitetut housut sopivat lähes täydellisesti ja pian jo olimmekin käsin tehtyjen valkoisten puuvillahousujen omistajat. Housukappojen jälkeen palasimme kämpille syömään. Päivällistämisen jälkeen suunnittelimme ulos lähtöä, mutta ennen kuin ehdimme kissaa sanoa, Niko oli täydessä unessa ennen kello kymmentä ja Olli luki espanjankielistä Arto Paasilinna. Villiä poikamieselämää rommin ja kahvipavun väristen neitojen maassa!

Tällä vehkeellä suojattiin Havannan satamaa...

... ja tällä henkilökohtaista koskemattomuutta

Kuuban vanhin majakka.

Jonkun Erneston kämppä.

Tiesitkö, että (49): Havanna, espanjankieliseltä nimeltään San Cristóbal de La Habana, on Kuuban pääkaupunki ja 2,2 miljoonan asukkaan väkiluvullaan Karibian suurin kaupunki. Kaupungin vanha siirtomaatyylinen keskusta, La Habana Vieja, kuuluu UNESCO:n maailmanperintöluettelon kohteisiin. Tämä luettelo on UNESCO:n ylläpitämä järjestelmä, jonka tarkoituksena on suojella maailman tärkeää ja uhanalaista kulttuuri- ja luonnonperintöä. Luetteloon otettujen kohteiden ja alueiden säilyttämisellä katsotaan olevan erityistä merkitystä ihmiskunnan kulttuuri- ja luonnonperinnön säilymiselle. Tämänkertaisesta reissustamme seuraavat kohteet sisältyvät maailmanperintöluetteloon: Valparaison historiallinen kortteli Chilessä, Rapa Nui:n kansallispuisto Pääsiäissaarilla, Liman historiallinen keskusta, Machu Picchu ja Cuzco Perussa, Quito Ecuadorissa ja Havannan vanhakaupunki ja sitä suojaavat linnoitukset Kuubassa.

Perjantai. Viimeinen kokonainen päivä kommunistisessa Kuubassa. Aamulla heräsimme hitaasti, mutta ilman kiirettä. Päivän ohjelmassa oli heti aamupalan jälkeen käynti Jose Martín monumentissa ihmettelemässä mitä kaikkien kuubalaisten sankari ja itsenäisyystaistelija oli saanut aikaan. Jose Martín monumentti on 129 metriä korkea torni, jonka alakerrassa on museo. Museossa olikin ihan mielenkiintoista tarinaa Kuuban itsenäistymisestä, unohtamatta nykyistä valtionpäämiestä ja vallankumouksellista aspektia. Tornin yläosan näköalapaikalle pääsee hissillä ja sieltä olikin komeat näkymät Vallankumousaukiolle ja muun kaupungin ylle. Myös tornin ympärillä liitelevät kenialaiset kassikotkat olivat komean näköisiä. Itsenäisyystaistelija oli todellakin saanut arvoisensa muistomerkin.

Jose Marti memorial

Kuuban itsenäistymiseen tutustumisen jälkeen päätimme edetä aikajanalla kohti nykypäivää ja tutustua vallankumousmuseoon. Kyseisessä museossa olikin tavaraa, valokuvia ja tarinoita varsin runsaasti ja vallankumos tulikin vallan tutuksi. Tosin kaikkea väritti tiettyjen henkilöiden pienimuotoinen ihannointi. Vallankumousmuseo on kuitenkin todella mielenkiintoinen ja ehdottomasti käymisen arvoinen jos Havannassa tulee poikettua.

Illalla päätimme käväistä paikallisella rock-klubilla, Club Maximissa, katsomassa kolmen yhtyeen yhteiskonserttia. Päivällisen jälkeen latasimme itsellemme titi-pullollisen rommikolaa, sillä Maximissa ei ollut minkäänlaista tarjoilua, mutta omat juomat sai ottaa mukaan. Illalla kävelimme klubille ja jonotimme lippuluukulle maksamaan varsi kohtuullisen 5 CUP sisäänpääsymaksun. Ollin yrittäessä maksaa molempien sisäänpääsyn 10 CUP setelillä lipunmyyjäneito otti epäröimättä setelin valoa vasten ja totesi sen olevan väärennetty. Totesimme, että seteli ei ole kovin arvokas ja maksoimme toisella. Ja jälleen lipunmyyjäneito totesi biljetin olevan väärennetty. Tässä vaiheessa kuvaan astui jonon sivusta Jokuhermanni ja ilmoitti ottavansa väärät setelit haltuunsa. Kokeneina kusetusten havaitsijoina totesimme, että meiltä ei aitoja seteleitä noin helpolla viedä ja Olli pyysikin hermannilta tulta. Kun heppu alkoi ihmettelemään, mihin tässä kohtaa tulta tarvittaisiin, ilmoitimme polttavamme setelit, koska väärät setelit pitää tuhota. Kaveri ei tätä hyväksynyt vaan sanoi ottavansa setelit haltuunsa ja vievänsä ne poliisille. Tällä välillä Olli oli jo repinyt setelit kahtia ja ilmoitti niiden viemisen poliisille olevan nyt hieman hankalaa. Tämän jälkeen hermanni meni hetken aikaa pitkin seiniä ja ihmetteli miksi me olimme noin tehneet. Kylmän rauhallisesti ilmoitimme tuhonneemme väärät setelit, jos ne heidän mielestään sellaisia olivat. Hermanni poistui paikalta, mutta vain hetkeksi. Pian kaveri jo palasi poliisin kanssa käsikynkässä ja poliisikin ihmetteli, miksi olimme menneet seteleitä repimään. Selitimme myös virkavallan edustajalle, että aitoja seteleitä emme noin typerällä kusetuksella aio luovuttaa ja jos setelit ovat vääriä, ne pitää tuhota. Poliisisetä pyysi rahoja nähdäkseen ja virkavallalle ne suostuimme luovuttamaan. Arvoisa wannabe-vallesmanni katseli seteleitä hetken ja kutsui avukseen toisen sinivuokon. Nuoret konstaapelit katselivat seteleitä eivätkä osanneet päättää ovatko ne aitoja vai eivät. Tässä vaiheessa virkavalta otti mukana kantamamme passikopiot haltuunsa ja alkoivat ottamaan yhteyksiä ylempiin tahoihin. Kammarilta ilmoitettiin spesialistin tulevan paikalle ja että meidän kaikkien pitää odottaa, kunnes väärennettyjen rahojen erikoismies tulee paikalle.

Totesimme, että meillä ei taida olla muuta tehtävissä muuta kuin istua kadun reunaan ja alkaa tyhjentämään titi-pulloamme. Jonkin ajan päästä pullo olikin jo tyhjä ja päätimme kysäistä, josko The Specialist jo pian suvaitsisi saapua paikalle. Konstaapelit ilmoittivat erikoismiehen tulevan paikalle ihan justsillään. Päätimme siis odottaa vielä hetken rauhassa, mutta koska apuvoimia ei alkanut kuulumaan, rohkaistuimme kysymään, josko toinen meistä voisi poiketa jossai kaupassa hakemassa pari olutta. Poliisit ymmärsivät yskän, mutta hetken mietittyään totesivat lähimmän kaupan olevan liian kaukan. Odotimme siis kuivin suin...

Yhteensä noin parin tunnin odottelun jälkeen pelipaikalle kurvasi poliisilada ja kiesistä nousikin kaksi tärkeän näköistä virkavallan edustajaa. Myös nämä herrat katselivat hetken kahta seteliä, jotka siis olivat nyt yhteensä neljässä osassa. Hetken paperin paloja ihmeteltyään nämäkin kysyivät, kuka oli setelit repinyt. Nuorempi konstaapeli osoitti meidän suuntaamme ja jälleen kerran saimme selittää miksi olimme näin tehneet. Hetken aikaa neljä poliisia neuvotteli, mitä meidän kanssamme tehtäisiin ja lopulta meitä kehoitettiin nousemaan ladan takapenkille. Kysyessämme, että mitäs nyt tapahtuu vastaus oli, että edessä olisi siirtyminen kamarille selvittämään asiaa. Hetken ajelun jälkeen pääsimme poliisiasemalle, jossa taas alkoi neuvonpito ja seuraavat poliisit kyselivät, kuka oli mennyt repimään setelit ja mistä ne olimme saaneet. Selitimme saaneemme setelit valtion virallisesta vaihtopisteestä Isla de la Juventudilla. Taas alkoi neuvonpito ja meidät käskettiin viedä toiselle asemalle, koska olimme ulkomaalaisia. Jälleen pääsimme ladan takapenkille, mutta tällä kertaa ajelimme vain noin 300 metriä ja pysähdyimme pienen puistikon reunaan, jossa neljä poliisia ja kolme transua olivat palaveeraamassa. Hetken katselimme touhua, kunnes meidän käskettiin lyöttäytyä toisen poliisiparin seuraan. Tämän parin toinen jeppe otti taas yhteyttä jonnekin sanoen, että paikalla on kaksi ulkomaalaista, joilla on väärää rahaa... ja taas tutut kysymykset siitä, kuka oli mennyt repimään setelit ja miksi. Kohta olimme taas poliisiauton takapenkillä matkalla kohti toista asemaa. Perille päästyämme toisella asemalla odotti kolme poliisia; kaksi virkaintoisen näköistä nuorehkoa jetsonia ja yksi, joka istui toimistotuolilla jalat rennosti pöydän päällä leväten. Taas alkoi tuttu neuvonpito siitä, mitä oli tapahtunut ja kuka oli setelit repinyt. Selitimme tilanteet ja pöydän takana istunut ilmeisesti vähän kokeneempi poliisi otti setelit tutkittavakseen. Noin viiden sekunnin tutkimusten jälkeen herra ilmoitti setelien olevan aitoja, vaikka niistä vesileima puuttuikin. Poliisit totesivat, että firmojen kassahenilöstöä pitäisi kouluttaa paremmin. Nuorempien konstaapelien rahojen aitouteen liittyvästä epävarmuudesta ei puhuttu. Tämän jälkeen meitä neuvottiin seuraavana päivänä käymään missä tahansa pankissa vaihtamassa setelit ehjiin. Totesimme keskenämme suomeksi, että emme varmasti mene kerjäämään samanlaista sählinkiä lähtöpäivälle. Lopuksi meitä kuljettanut poliisi kysyi, että minne haluaisimme asemalta mennä. Totesimme, että jos sopii, niin voisimme suunnata tutulle 23-kadulle baariin. Niinpä sitten saimmekin virkavallalta kyydin loppuillan rientoihin. Matkalla baariin joku toinen poliisi pysäytti meitä kuljettavan poliisiauton vielä kerran ja tiedusteli ilmeisesti että voisimmeko ottaa kyytiin jotain pidätettyjä. Pysäyttävällä poliisilla oli näkemisen arvoinen ilme, kun kuskina toimiva poliisi ilmoitti heittävänsä ulkomaalaiset ensin baariin ja me heilutimme sitten iloisesti takapenkiltä. Loppu hyvin kaikki hyvin ja parin iltakaljan jälkeen ajeltiinkin taas kotiin nukkumaan. Koska kuubalainen rock-musiikki jäi tällä kertaa kuulematta, ennen nukkumaan menoa kirjoitettiin vielä avautumiskirje lipunmyyjälle ja kiitettiin kohteliaasti siitä, että vietimme 3 turhauttavaa tuntia virkavallan kanssa.

Viimeinen aamu Kuubassa valkeni yllätys yllätys aurinkoisena. Olli teki virheen ja kertoi illan tapahtumista Rosalle, joka sai sätkyn kun kuuli seikkailusta poliisin hallussa. Systeemi ilmeisesti pelotti ja saimmekin tehdä tarkan selonteon illan tapahtumista. Kaiken lisäksi Rosa sanoi myös että setelit ovat väärennettyjä ja että kaikille turistien kanssa työskenteleville on valtion setelintunnistuskurssilla opetettu oikea setelin tunnistus ja että näin ollen rahat siis ovat aivan varmasti väärennettyjä. Kuulemma poliisipäällikkö erehtyi luulemaan seteleitä aidoiksi. Rosan saarnan mukaan kukaan ei kuulemma ole erehtymätön, ei poliisi, eikä edes Fidel. Pitkän väännön jälkeen annoimme asian olla, jälkimmäistä väitettä emme kuitenkaan uskoneet.

Viimeisen päivän päiväohjelmaan oli merkitty taksi lentokentälle ja sitä ennen ajantappoa. Päätimme ajella avojenkillä kaupunkia ympäri, mutta eihän niitä jenkkejä sitten löytynyt millään perkeleelläkään. Parin tunnin päivystys kaupungilla toi luoksemme monen monta my-frendiä ja sikarikauppiasta ja näimmepä vielä viimeiset kuvankauniit huoratkin. Vihdoin ja viimein odotus palkittiin ja kaappasimme lennosta avojenkin. Pieni lenkki rantabulevardilla sai vielä viimeisen kerran ihon palamaan. Tämän jälkeen kävimme Rosalla syömässä, pakkasimme loput kamat ja jäähyväisten jälkeen nousimme mustaan ja ilmastoituun mersu-taksiin. Mersun takapenkiltä katselimme jotenkin haikein mielin Havannan katuja, olihan kyseessä paitsi viimeinen päivä Kuubassa, myös viimeinen päivä puolen vuoden reissulla. Olimme kuitenkin ylpeitä siitä, että saimme jättää kaupungille hyvästit kunnon autokyydillä, kunnon kapitalistisian elkein.

Lentokentällä oli taas perussetti. Yli-innokas ja väsähtänyt muttei suinkaan avulias lentokenttävirkailija neuvoi meidät väärään jonoon ja väärään päähän terminaalia. Löysimme kuitenkin omatoimisesti air francen check-in-tiskin ja jonotimme jonkun todella rasittavan ranskalaisperheen takana riittävän kauan. Kuuban baseball-maajoukkueen saapuminen kentälle sähköisti tunnelman hetkeksi ja pelaajat nousivatkin loppujen lopuksi samaan koneeseen. Paluulennolla ei kaiketi tapahtunut mitään erikoista. Hyvä leffa ja muutama huonosti nukuttu tunti ja sitten oltiinkin jo pariisin Charles de Gaullen lentoasemalla. Vaikka olimmekin ranskassa, tuntui siltä kuin olisi kotona euroopassa. Pääsimme rakkaalle kotimantereellemme ilman ainuttakaan turhaa maahantulolomaketta, joita viimeisen kuukauden aikana täyteltiin melko lailla suuret määrät. Passin lukeminen kesti ehkä 20 sekuntia.

Lento Pariisista Helsinkiin oli finnairin lento ja niinpä pääsimmekin kahlaamaan läpi kotimaan uutislehtiä. Heti huomasi että kotimaassa kaikki on hyvin, sillä lehtikirjoitukset käsittelivät pääasiassa julkkisjuoruja ja erinäisiä turhanpäiväisiä valituksia jos minkälaisista asioista. Kukkahattutädit on kyllä se asia joita suomesta kaipaa kyllä kaikkein vähiten aina reissussa ollessaan, heille kaikille tekisi joskus hyvää käydä vilkaisemassa sellaisiakin paikkoja, joissa ihmiset elävät paljon paljon suomea huonommissa olosuhteissa. Onneksi finskin suomiruoka perunamuusilla ja lihapullilla kirkasti mielen. Sunnuntai-illalla 8.8. Vatoslocos siis laskeutui turvallisesti helsinki-vantaalle. 168-päivän reissu oli paketissa. Mieli oli tyhjä ja pussit täynnä. Taivaanrannassa hiljalleen mailleen painuva aurinko katseli kotiinpalaajia. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohti. Aika velikultia.

Vatoslocos, Over and Out

p.s. Tämä oli siis tässä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin myös tämä reissublogi. Myöhemmin tulossa vielä reissun viralliset top5-listat, mutta tapahtumista emme varmaankaan sen suuremmin enää raportoi. Kiitämme kaikkia blogia seuranneita ja toivomme, että olemme tarjonneet teille viihdyttäviä lukuelämyksiä. Mikäli haluat, voit kommentoida tämän viimeisen blogitekstin loppuun vaikka vain oman nimimerkkisi, niin tiedämme, ketkä Rekkamiehen ja Sandyn lisäksi ovat täällä vierailleet. Kiitos ja anteeksi.

 

 

Ensimmäinen päivä Isla de Juventudilla valkeni aurinkoisena. Aloimme toden teolla suunnitella mitä kaikkea voisimmekaan viiden päivän aikana puuhailla. Soitto autovuokraamoon päättyi liian kalliisiin hintoihin ja päätimmekin lähteä itse paikan päälle neuvottelemaan hinnoista. Autovuokraamo, Havanauto, löytyikin kylän pääkadun toisesta päästä. Pienen odottelun jälkeen pääsimmekin jutustelemaan itse autovuokraamon johtajan kanssa. Hyvin pian paljastui, että hinnoissa ei ollut neuvotteluvaraa. Listahinta 85 CUC + lisät = 129 CUC, oli valtion määrämä. Tämän lisäksi kaikki pihalla olevat 4 autoa olivat rikki ja ehjät (?) jossain muualla. Tämän jälkeen kävimmekin mielenkiintoisen keskustelun vuokraamon johtajan kanssa. Hän sanoi aivan suoraan että itseasiassa meidän ei kyllä edes kannata vuokrata autoa, vaan että virallinen taksikin tulee jo halvemmaksi. Kun kysyimme mahdollisuutta vuokrata yksityisiä autoja, johtaja sanoi, että tämä olisi tietenkin kannattavin vaihtoehto, mutta mutta... Kuubassa laki kieltää ulkomaalaisia matkustamasta yksityisessä autossa ja erityisesti kuljettamasta sellaisia. Seurauksena kummastakin voi olla auton menettäminen valtiolle. Eli siis paikallisille riski on tässä suhteessa varsin suuri, mutta tästäkin huolimatta pimeitä takseja löytyy. Kiitimme neuvoista ja lähdimme takaisin keskustaan. Autovuokraamon johtaja jäi istumaan varsin mukavaan ja ilmastoituun toimistoonsa. Letkeä duuni kaiken kaikkiaan, ei mitään kannustinta vuokrata autoja ja tehdä ikävää paperityötä, sillä kiitos toimivan systeemin, palkka on aina sama.

Uaz Cabriolet. vanhoja ja rakkaita uakkereita löytyi Kuubasta pilvin pimein!!!

Tämän jälkeen lähdimme etsimään Ecoturin toimistoa. Isla de Juventudin eteläosa on sotilasaluetta ja mikäli sinne haluaa mennä, tarvitaan lupa ja paikallinen opas. Ecotur myöntää lupia ja järjestää oppaita, joten ei kun etsimään kyseistä paikkaa. Lonely planetin kartan osoittamasta paikasta toimistoa ei kuitenkaan löytynyt ja kun jokainen paikallinen neuvoi meitä eri paikkoihin, emme sitkeästä etsimisestä huolimatta löytäneet Ecoturia. Puoli päivää palloiltuamme päätimme lähteä rannalle. Nueva Geronassa on paljon hevoskärrytakseja ja neuvottelimmekin itsellemme yhden käyttöön päiväksi. Matkalla kävimme tutustumassa Presidio Modelo:ssa, joka on entinen vankila. Paikka on kuuluisa siitä, että maan nykyinen päämies lusi aikoinaan puolitoista vuotta poliittisena vankina yhdessä vankilan sellissä. Presidio Modeloa ei voi luennehtia viihtyisäksi. Sen neljässä  ympyrän muotoisessa rakennuksessa oli jokaisessa 970 vankia ja yhdessä muiden rakennuksien kanssa kapasiteetti oli 5000 vankia. Poliittiset vangit olivat erillisessä, vankilan sairaalaan perustetussa, osastossa ja tästä muodostuikin eräänlainen vallankumousakatemia.

Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma

Vankilan viehkeä ja kutsuva päärakennus

Presio Modelo

Tiesitkö, että (48): Isla de Juventudilla sijaitseva Presio Modelo, eli ”malli vankila” on Panoptikon-tyyppinen käytöstä poistettu vankila. Vankilan rakennutti Gerardo Machado vuosina 1926–1931, ja siinä oli 6000 vankipaikkaa. Panoptikon on englantilaisen valistusfilosofi Jeremy Benthamin, 1700-luvun lopussa kehittämä vankilatyyppi. Siinä vankeja pystytään tarkkailemaan helposti ilman, että vangit tietävät, milloin heitä tarkkaillaan. Rakennuksena kyseinen vankilatyyppi on monikerroksinen ja lieriömäinen. Sellit on sijoitettu kerroksiin rakennuksen ulkokehälle, ja niiden keskiosan puoleinen seinä on kokonaan kalteroitu tai muuten läpinäkyvä. Sellikehän sisäpuolella on avoin tila, jonka keskellä, rakennuksen pystyakselin kohdalla, on monikerroksinen tarkkailutorni. Rakennuksen muodon ansiosta tornista nähdään kaikkien sellien perälle asti. Tämä kaikki siis saa aikaan sen että vangit ovat jatkuvan tarkkailun alaisena.

Mielenkiintoisen vankilavisiitin jälkeen suunnistimmekin sitten täyttä ravia kohti karibian merta ja playa Bibijagua. Kaukaa katsottuna ranta näytti varsin houkuttelevalta palmurannalta, mutta lähempi tarkastelu paljasti varsin likaisen ja roskien täyttämän hiekkarannan. Mikäköhän siinä on että ihmiset eivät jaksa yhtään välittää ympäristöstään? Löysimme kuitenkin varsin viihtyisän varjoisan alueen ja vietimme rentouttavan päivän rannalla. Vesi oli miellyttävän viilentävää, ehkä noin 30 asteista.

Playa Jibijaba

Illalla meillä oli tiukka ohjelma päästä nettiin ja nostaa rahaa automaatista. Helppoa kuin heinänteko, sanoisi moni. Mutta ei täällä. Aikamme etsiskeltyämme löysimme paikallisen telia-soneran eli hallituksen omistaman Etecsan konttorin. Etecsa huolehtii paikallisista puhelinlangoista, kännykkäverkosta ja myös internetyhteyksistä. Hidas ja kallis mutta sensuroitu nettiyhteys 56 kilosella modeemilla maksaa 6 CUC / tunti. Jokaisella on siis mahdollisuus päästä nettiin, tosin monille tunti internetissä kustantaa puolet kuukausipalkasta. Konttorin kaksi tietokonetta olivat kuitenkin varattu iltaan asti, joten ystävällinen virkailija kehoittikin meitä saapumaan uudelleen mañana. No, sitten rahaa nostamaan. Visa electron paikallisen pankin automaattiin ja kone alkoi raksuttaa ja laskea rahoja lupaavasti. Mutta mutta, raksutus sen kun vaan jatkui ja rahoja ei vaan näkynyt. Viiden minuutin raksutuksen jälkeen jonossa seuraavana oleva kaveri oli jo varmasti oppinut muutaman suomalaisen kirosanan. Kun vielä pankin virkailija saapui ihmettelemään tapahtumaa oli soppa valmis. Kaverit epäilivät että me yritetään nostaa liikaa rahaa ja että automaatti ei tälläisestä toiminnasta tykkää. Siinä sitten yritettiin selittää että meille rahan nostaminen on sen verran kallista että sitä ei  viitsi oikeen nostaa 10 CUC.ia kerralla. Jossain vaiheessa automaatti onneksi lopetti ja sylkäisi kortin ulos. Meidän jälkeen jonossa ollut jamppa ehdotti, että kannattaa kokeilla kylän muita automaatteja. Tai siis sitä yhtä, mikä jäljellä olevista kolmesta toimii. No ei muuta kun uuteen pankkiin ja yllätykseksemme saimme kuin saimmekin taskut täyteen käteistä.

 

Seuraavana päivänä herättiinkin sitten jo kello kuusi nolla nolla. Tarkoituksena oli ottaa bussi klo 0700 hotelli Colonyyn ja sieltä edelleen veneellä kohti Punta Francesin koralliriuttoja. Bussipysäkki oli jo ennen seitsemää täynnä porukkaa ja joku yön timo huuteli lippuluukulta, että minkä numeroisen bussin lippuja milloinkin myydään. Asiaa kysyttäsessä selvisi, että meidän bussiin lippuja aletaan myymään kello 0800. Loogista, varsinkin kun bussin pitäisi olla jo perillä vastaavaan aikaan. Odotimme siis vielä vähän aikaa ja hieman kahdeksan jälkeen meille kerrottiin että bussi lähtee klo 1100 pysäkiltä xxx noin kahden sadan metrin päästä. No voi perkele. Teki taas mieli avautua oikein kunnolla, mutta eipä siitä oikeastaan mitään hyötyä olisi ollut. Lähdimme siis käymään internetissä. Etecsan ystävällinen naisvirkailija toivotti meidät tervetulleiksi ja kysyi onko meillä internetin käyttöön vaadittava ”tarjeta de navigación” eli siis navigointikortti. Koska taskusta löytyi ainoastaan suomalainen ajokortti, jouduimme antamaan kieltävän vastauksen. Onneksemme virkailija ilmoitti että kortteja pystyy ostamaan ihan ilman mitään laivurin tutkintoa ja näin pääsimmekin vihdoin ja viimein tarkastamaan tuikitärkeät sähköpostit ja naamakirjat. Minkäs taantumukselliset tavoilleen voivat.

Joskus kympin aikoihin olimme jälleen kerran odottamassa bussia. Pysäkillä oli taas kerran melkoiset markkinat, kun joku juopunut viidakkosissi yritti järjestää ihmisiä bussijonoon lipuissa olevan numeron mukaan. Me odottelimme ihan rauhassa ilman mitään kiirettä. Kun normaalin kaupunkibussin sisällä oli ehkäpä 100 ihmistä, keskimmäiset ovet avattiin ja muutama kaveri ahtautui vielä sisään. Tässä vaiheessa heitimme omat bussilippumme roskiin ja lähdimme kaupungille suunnittelemaan plan B:tä. Vaihtoehtoina oli vuokrata skoootterit tai lähteä taksilla ihmettelemään krokotiileja. Keskusaukean kohdalla joku pimeän taksin omistaja teki kuitenkin 20 CUC.n tarjouksen ja niinpä nousimmekin kauniin vaaleansinisen vuoden 1948 Oldsmobilen kyytiin. Matkalla selvisi, että krokotiilien kasvatuskeskus olisi kiinni ainakin seuraavaan tiistaihin asti, eli sinne ei sitten tarvitsisi mennä. Päätimmekin vaihtaa kohdetta ja suunnistaa hotelli Colonyyn kysymään laivakyytiä koralliriutoille seuraavaksi päiväksi. Vanhan jenkkiautomme kuski selvitti, että Oldmobilessa tekniikka ja moottori on alkuperäistä, mutta vaihdelaatikko on hyundaista. Autoa saa kuulemma koittaa kunhan päästään kauemmas kaupungin keskustasta. Niinpä Olli siirtyikin rattiin hieman ennen hotelli Colonya. Kaikki sujuikin hyvin siihen asti kunnes edellä ajava bussi pysähtyi. Jarrupolkimen painalluksella vauhti ainoastaan kiihtyi joten ei muuta kuin nopealla ohjausliikkeellä bussin ohi. Tässä vaiheessa auton varsinainen kuski selitti että niin juu, jarrua pitää sitten pumpata muutama kerran jos haluaa jarrutella. Tämä toimintahan ei tietenkään tullut suoraan selkärangasta uusiin länsiautoihin, vrt. Golf mk II, tottuneelle kuljettajalle. Perille kuitenkin päästiin ehjinä.

Löytyykö vaihde???

Löytyihän se mutta jarrujen kanssa oli hiukan hiljasempaa...

Hotelli Colony oli muy turistico ja varsin mukava näky pitkästä aikaa. Ystävällinen respan täti oli heti auttamassa meitä ja kertoi että tältä tiskiltä voi varata sukellusreissuja ja myöskin lauttareissun Punta Francesin koralliriutoille. Ainoa huono puoli on ainoastaan se, että kukaan ei tiedä koska seuraava laiva kyseiseen paikkaan lähtee, sukellusryhmiä kun ei juuri tällä hetkellä ole. Voi perkele taas. Mitäs vittua me sitten täällä saarella tehdään, pääsi kummankin suusta. Pikapalaverin jälkeen päätimme jäädä muutamaksi tunniksi rannalle. Tämä olikin ensimmäinen kunnon valkoinen hiekkaranta Kuuban reissulla.

La vida

Rannalla kasvoi hyvärunkoisia palmuja

Oldsmobile vm. 48

Rannalla löhlöilyn ja perseturismin jälkeen ajelimmekin sitten takaisin Nueva Geronaan suunnittelemaan seuraavan päivän toimintaa. Kaupunkiin palattuamme pääsimme vihdoin asioimaan Ecoturin hermannien kanssa. Särmän oloinen skappari selvittikin riittävän yksinkertaisesti, mitä meidän pitäisi tehdä sotilasalueelle päästäksemme. Ecotur järkkäisi meille oppaan maksua vastaan ja tarvittaessa kyydin alueelle. Tässä vaiheessa kysäisimme, että olisiko meidän mahdollista itse järjestää kyytiasiat, ja tämähän sopi. Jatkokysymykseemme siitä, voimmeko mennä alueelle millä tahansa autolla sotilasmestari totesi: ”Tämä on hyvin tärkeää. Teidän pitää hommata virallinen auto.” Meidän haaveilemamme opiskelijahintainen kursio pimeällä taksilla karisi siis tässä vaiheessa. Pitää siis kysäistä Miquelilta, mitä tällainen reisu kustantaisi. Lupa- ja opasasiat saatiin siis kuitenkin alustavasti kuntoon ja usko siihen, että voimme tällä saarella vielä nähdä jotain mielenkiintoista, nousi toiseen potenssiin. Saarireisun päätavoite, koralliriutoilla snorklailu, taitaa jäädä seuraavaan Kuuban reisuun, joka kohdistunee sitten jo kapitalistiseen Kuubaan. Asioiden pikkuhiljaa järjestyessä päätimme juhlistaa taisteluvoittoamme systeemiä vastaan hakemalla pullon raikasta Havana Clubia lähhimarketista ja molemmilla uho diskoteekkiin menosta oli kova. Huonosti nukuttujen yöunien ansiosta päätimme käydä kämpillä elpymässä ja päivällisen jälkeen suorittaa reippaan pohjustuksen ja lähteä tutustumaan Nueva Geronan yöelämään. Päivällisaikaan Olli herätti vielä nukkuvan Nikon lomailuun sopivasti suoraan ruokapöytään ja päivällistämisen jälkeen teimme itsellemme pienet Kuuban vapautusjuomat ja siirryimme terassille kirjoittamaan blogitekstiä edellisten päivien tapahtumista. Molempia vaivasi pienoinen väsymys eikä rommikaan oikein tuntunut maistuvan. Niinpä vanhojen taantumuksellisten piti luovuttaa ja painaa pää kiinteiden kuubalaisrintojen sijaan tyynyä vasten.

Sunnuntaille meillä ei ollut suunnitelmissa juuri mitään, mutta heti aamiaisen jälkeen lähdimme casa particularistamme pienimuotoista perheriitaa karkuun kohti keskustaa. Paremman tekemisen puutteessa päätimme tutustua Museo Municipaliin, jossa oli vanhoja juttuja. Kierros alkoi saaren merirosvohistoriasta, mutta pian jo siirryttiin vallankumousasioihin. Museossa pyörinyt oppaan näköinen täti vastasi kysymykseemme saaren nimen alkuperästä tietävänsä kyllä asiasta, mutta hänellä ei ole lupaa esitellä tietojaan väärinkäsitysten välttämiseksi. Paikalle siis kutsuttiin ilmiselvästi puolueen propagandakoulutuksen läpikäynyt ylimeikattu vanha täti, joka paatoksella selitti vallakumousjohtajien vierailuista saarella. Jos joku lukijoista on nähnyt elokuvan Der Untergang niin tädin maanpäämiestä ihannoiva tyyli toi lähinnä mieleen Goebbelsin vaimon. Museota voisi kuvailla ihan kivaksi, mutta eipä se meihin juurikaan vaikutusta tehnyt. Museon terassin varjostakaan emme saaneet kauaa istuskella, vaan yksi tädeistä ajoi meidät muualle. Emme jääneet tuleen makaamaan, vaan Plan C kehiteltiin nopeasti. Kadun kulmalla oleva leffateatteri oli niin kutsuvan näköinen, että päätimme ottaa selvää, josko ohjelmistossa olisi tälle päivälle jotain vähemmän vallankumouksellista. Paikallisen kinon lipunmyyjätäti totesi, että aamulla ohjelmistossa oli kyllä lastenelokuva, mutta lapset eivät paikalle saapuneet. Illan ohjelmistoa kyseinen nainen ei kuitenkaan tiennyt, sillä hän työskenteli ainoastaan aamuvuorossa. Niin, mitäs sitä muiden asioista turhaan selvää ottamaan, se kun ei kuulu työnkuvaan ja systeemi takaa saman palkan jokatapauksessa. Meitä hieman harmitti, sillä viime kuun sunnuntai-illan elokuva oli 70-luvun amerikkalainen toimintaleffa itse Jack Nicholsonin loistaessa päänäyttelijänä.

Isla de Juventudin satama. Kaukana horisontissa venäläinen kantosiipialus.

Otimme siis käyttöön Plan D:n ja lähdimme ravintolaan syömään, tarkoituksena ehtiä iltapäivän baseball-matsiin. Paikallinen teami kun pelaa normaalisti kaikkina viikonpäivinä, paitsi maanantaina ja torstaina. Mutta voi pettymysten pettymys, tänään sunnuntaina ei pelata, pesiskausi kun on jo ehtinyt loppua. Plan E eli blogin päivittäminen sen sijaan sujuu mallikkaasti.

Vallankumous on edelleen kovassa huudossa

Valtion virvoittavienjuomienviraston johtaman virvoitusjuomatehtaan ananaslimu maistui helteessä.

 

Vatoslocos todavia en La Isla

p.s. Olemme siis olleet jo kaksi viikkoa suomessa, mutta päivitämme edelleen loput jutut blogiin. Jos jaksat lukea niin hieno homma, jos et niin et varmaan lue tätäkään.

Kuuba on täynnä vanhoja jenkkiautoja ja Ladoja, tässä niistä muutamia:

Kotikadullamme sijainnut volkkari taitaa olla lähes yhtä huonossa kunnossa kuin eräs entinen vallankumousjohtaja

Keskiviikkoaamuna lähdimme hyvissä ajoin ostamaan bussilippuja. Rosan valmistaman herkkuaamupalan jälkeen aloimme tallaamaan kohti bussiasemaa edellisen illan Kuuban vapautusjuomien karpaloidessa molempien otsilla kyttähien muodossa. Pienoisen dagen efterin ja kuumuuden yhteisvaikutuksesta olo oli sanalla sanoen kamala. Onneksi Kuuban valtion virvoittavienjuomienviraston johtaman virvoitusjuomatehtaan valmistama appelsiinijuoma on hieman kotoista jahvettia kirpeämmän makuista ja kylmänä erittäin virkistävää. Ikuisuudelta tuntuneen viisitoistaminuuttisen jälkeen saavuimme bussiterminaaliin ja lipunmyyntiluukulle. Elämään kyllästyneen oloinen, mutta tympeä kassan täti sanoi, että huomisen päivän bussilippuja pitää tulla hakemaan huomenna aamulla seitsemältä Syytä tähän udeltuamme vastaus oli jotakuinkin, että koska huomisen päivän bussiliput pitää ostaa huomenna. Edes lippujen varaaminen ei ollut mahdollista, vaan niitä pitää tulla jonottamaan aikaisin aamulla. Tässä kohtaa totesimme, että seuraavana päivänä ei olisi mitään takeita siitä, että saisimme liput kyseiseen bussiin ja päätimme hankkia edestakaiset lennot Isla de la Juventudille. Systeemi vastaan taantumukselliset, 1-0.

Camiñailimme siis Cubana-lentoyhtiön toimistoon lippuja ostamaan. Firman lennot oli myyty loppuun, mutta kassan täti kehoitti kysymään naapurista Aero Caribbeanilta. Sieltä liput löytyivätkin lähes samaan hintaan kuin Cubanalta ja edestakaiset lennot maksoivat yhteensä 156 Peso Convertiblea eli noin 122 euroa. Kallista, mutta odotamme, että matka eräisiin maailman parhaista snorklauspaikoista on sen arvoinen. Systeemi vastaan taantumukselliset, 1-1. Tämän jälkeen lähdimme viemään passit ja käteisen rahan kämpille ja sieltä suuntasimme kohti vanhaa Havannaa. Kävimme syömässä Rosan suosittelemassa Los Nardos -raflassa, jossa rahoilleen sai kyllä määrälliseti hyvän vastineen, mutta maultaan Rosan laittamat pöperöt vievät voiton. Kävimme pienen kierroksen ja löysimmepä tuliaisen Suomen vallankumousjohtajalle Skinnarilan Fidel ”mis on mun sklobot” Castrolle. Kävimme ihmettelemässä käsityökojujen tarjontaa, jossa herätimme pienimuotoista kummastusta sanoessamme, ettemme polta sikareita. Kierroksen jälkeen palailimme Capitolion nurkille hengailemaan. Capitolion rappuset ovat suosittu lepopaikka monen maalaisille turisteille, mutta paikan turvajussit keksivät aina välillä mielivaltaisen oloisesti rajoja, kuinka ylös rappusille saa kiivetä istuskelemaan. Aikaisemmin päivällä olimme istumassa aivan rappusten yläpäässä, kun vaksihermanni tuli ilmoittamaan, että istua saa vain toiseksi ylimmällä tasanteella ja siitä alaspäin. Nyt iltapäivällä käytössä oli enää alin tasanne. Emme jääneet odottamaan, että meidät ajetaan kadulle istumaan, vaan otimme allemme pienen kananmunan muotoisen mopotaksi jueviton. Kolmella CUC:lla pääsimme kämpän välittömään läheisyyteen taksikuskin antaessa äänimerkeillä huomiota muodollisesti päteville kuubattarille. Päivällistimme Rosan laittamaa pöperöä ja lähdimme käymään yksillä. Poikkesimme edelliseltä illalta tutussa slovakimestassa ja totesimme oman punkan kutsun Salon Rojon kutsua vahvemmaksi. Joku juoppo jaksoi taas yrittää pummia rahaa fiksulla ”mulla ei oo rahaa kaljaan” syyllä. Eipä ollut meilläkään rahaa toverin kaljoille. Päätimmekin palata kämpille ja hakeutua horisontaaliasentoon lepäämään ennen seuraavan päivän matkustusta.

Torstaina oli siis jälleen kerran aika suunnata kohti lentokenttää, tarkoituksena lentää Isla de la Juventudille. Carlos kolmannen plazalta otimme Cuba-taxin Ladan allemme ja lähdimme ajelemaan kohti Jose Marti:a. Kuski ei tietenkään kysellyt mitään terminaalista ja kun oletimme olevamme suhteellisen lähellä, ilmoitimme että ajellaanpa sitten ykkösterminaaliin. Kuski mumisi jotain että olisitte heti voineet ilmoittaa ja heitti u-käännöksen. Maan sisäisten lentojen terminaali ja kansainvälinen vastaava ovat aivan eri puolella lentokenttää ja niinpä Ladasta otettiinkin kaikki irti havannan kehätiellä. Matka oli kuitenkin loppua kesken, sillä neuvostoliittolainen dollarihymy alkoi yllättäen yskähdellä uhkaavasti. Kuljettaja vaihtoi pienempää vaihdetta ja polki kaasun pohjaan, mutta vauhti sen kun hyytyi. Niko ehti jo ladella melkoisen määrän suomalaisia kirosanoja kun auto ohjattiin tiensivuun ja konepelti avattiin. Mutta ei hätää, Enrico ei ollutkaan mikään rivikuski, vaan pienen huoltotoimenpiteen jälkeen Lada saatiin jälleen takaisin tielle. Bomba de gasolina, eli bensapumppu oli kuulemma tukossa ja se jos mikä on haittaa yleensä vauhtia.

Lentokentällä kävimme kysymässä, missä Aero Caribbeanin check-in -tiski on ja ystävällinen infon neiti opastikin meidät kohti pirtein palmumaalauksin koristettuja tiskejä. Check-inin alkua ei kuitenkaan näkynyt, ei kuulunut ja aloimme jo hieman huolestua. Kun Nueva Geronaan menevän lennon check-inistä vielä kuulutettiin jotain, mistä emme tietenkään saaneet mitään selvää (minkä perkeleen takia lentokentille ei voida asentaa sellaista äänentoistoa, että kuulutuksista saisi jotain selvää???), Olli päätti lähteä kysymään uudestaan, missä pääsisimme mukaan ottamastamme rinkasta eroon. Nyt meille kerrottiin, että lentomme check-in suoritettaisiin Cubanan tiskillä. Infon tätiä ei voi tästä syyttää, vaan hän vastasi huonosti asettamaamme kysymykseen täysin asiallisesti ilman turhia ihmettelyjä. Länsimaalainen aatteenvastainen infotiskin neiti olisi saattanut alkaa murehtimaan asioita, jotka eivät hänelle kuulu ja kertoa, että Caribbeanin tiskillä ei lähiaikoina suoritettaisi minkäänlaista check-iniä. Cubanan tiskillä tädeillä oli kova murhe jostain lääkäristä ja homma ei edennyt mihinkään. Check-in-tädin mumistessa jotain siitä ettei meidän tietoja löydy koneelta sai taas aikaan hetkellisen epätoivon, mutta lopulta saimme kuin saimmekin rinkan lentoyhtiön hoiviin ja käsimatkatavaroihimmekin lapun, joka kertoi niiden olevan käsimatkatavaroita. Tämän jälkeen lähdimme kohti odotusaulaa, jonka ovella ystävällinen jokuvirkailija tarkasti lippumme, oletettavasti, jotta emme eksy väärään odotusaulaan. Tämä onkin Havannan lentokentän ykkösterminaalissa todellinen riski, sillä jokaiselle terminaalin porteista (portti A ja portti B) on yksi yhteinen odotusaula. Turvatarkastuksesta pääsimme läpi heittämällä ja kohta jo olimmekin odotusaulassa nauttimassa huonoista piirretyistä, paskasta musiikista, rommimainoksista sekä melko läpinäkyvästä propagandasta.

Pienen odottelun jälkeen pääsimmekin portista A sisään lentokoneen ovelle vievään bussiin. Bussi ajoi 200 metriä, teki U-käännöksen ja oli koneen ovella. Meidän vielä ollessa viimeisinä bussin sisällä kuski lähti jo ajelemaan ilmeisesti kohti taukotupaa. Meidän huutelumme ei johtanut ainakaan jarrupolkimen käyttöön ja niinpä saimmekin hypätä liikkuvasta bussista muiden matkustajien ihmetellessä koneen sisäänkäynnin vierellä. Loppu hyvin kaikki hyvin pääsimme koneseen ja kohta kapteeni jo pistikin potkurit pyörimään ja lähdimme kohti Kuuban tasavallan toiseksi suurinta saarta Isla de la Juventudia. Systeemi vastaan taantumukselliset, 1-2.

Aero Caribbean ATR 42-xxx

Tiesitkö, että (47): 1900-luvun historiassa on vain vähän yhtä tunnettuja henkilöitä, kuin Ernesto Guevara de la Serna. Hänet tunnetaan niin ystävien kuin vihollistenkin keskuudessa paremmin nimellä Che Guevara. Che syntyi Rosariossa Argentiinassa heinäkuussa 1928. Nuoruudessaan Ernesto Guevara oli lupaava rugbyn pelaaja, mutta oletettavasti sairastamansa astman johdosta hän alkoi opiskella lääketiedettä Buenos Airesin yliopistossa 1954. Opintojensa jälkeen hän lähti kiertämään latinalaista amerikkaa moottoripyörällä hyvän ystävänsä Alberto Granadan kanssa. Tästä matkasta Che kirjoitti tunnetun moottoripyöräpäiväkirjan, joka on julkaistu useilla kielillä ja tämän päiväkirjan pohjalta on myös tehty elokuva. Päiväkirja kertoo nuoren Erneston tekemästä vapaaehtoistyöstä sekä hänen kokemuksistaan latinalaisen amerikan köyhyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Vuonna 1955 Raul Castro esitteli Chen veljelleen Fidel Castrolle Mexico-cityssä. Castron veljekset suunnittelivat Kuuban vallankumousta ja Guevara päätti liityä heidän joukkoihinsa Kuuban sotilasjunttaa vastaan. 1956 veljekset Castro ja Ernesto Guevara saapuivat joukkoineen Kuubaan Granma -nimisellä laivalla ja Che Guevara oli tämän sissiryhmän lääkäri. Heti ensimmäisessä taistelussa tästä ryhmittymästä 70 taistelijaa kuoli vain 12:n jäädessä henkiin. Guevaran menestys sissitaistelijana sekä hänen vankkumaton uskonsa poliittisiin ideoihin johti ylennykseen komentajaksi (comandante) vuonna 1957. Toinen tammikuuta 1959 Che Guevara yhdessä Camilo Cienfuegosin kanssa, johti vallankumoukselliset joukkonsa Havannaan. Castron noustessa valtaan Guevarasta tehtiin keskuspankin johtaja sekä teollisuusministeri. 1960-luvulla Guevara palasi kuitenkin takaisin taistelukentille ja koulutti joukkoja Afrikan Kongossa. Tämä ei kuitenkaa toiminut ja turhautuneena Guevara palasi Kuubaan ja jatkoi sieltä Boliviaan. Myöskin Boliviassa Che yritti aikaansaada vallankumouksen. Lokakuun 8. päivä 1967 Bolivian armeija kuitenkin pidätti Guevaran ja hänet teloitettiin heti seuraavana päivänä. Vuonna 1997 Che Guevaran jäännökset lennätettiin Kuubaan ja haudattiin suurien seremonioiden saattelemana Plaza de la Recolucionille Santa Claran kaupunkiin. Vielä tänäkin päivänä Che Guevaran kasvot ja iskulauseet ovat tuttu näky jokapuolella Kuubaa.

Che ja muut vallankumoukselliset

Reilun puolen tunnin lennon jälkeen aloimme jo laskeutumaan uudestaan ja pian jalkamme olivatkin jo tukevasti maan kamaralla. Terminaalin sisätiloihin päästyämme saimme ihailla ehkä maailman pienintä matkatavarahihnaa, jota ei kuitenkaan vielä laitettu pyörimään. Ennen kuin matkalaukkuja saataisiin, pitäisi tehdä jotain, josta informoimaan oli nakitettu pienikokoinen ja arkaääninen vanha täti. Ohjeistuksesta emme saaneet mitään selvää, mutta kun lähempänä olleet turistin näköiset tyypit menivät tälle tädille jotain selvittämään, päätimme mekin katsastaa mitä kivaa paikalliset viranomaiset olivat meille keksineet. Kaikilta ulkomaalaisilta tarkastettiin jälleen passit ja otettiin saarellaolon aikaiset yhteystiedot ylös. Ilmeisesti possunuhaa jaksetaan pelätä täälläkin. Lopulta saimme rinkan ja kentän parkkipaikalla tapasimme särmän oloisen taksikuski Miquelin, joka toikin meidät Nueva Geronan keskustaan ihan taksamittarilla ilman lässytyksiä rikkinäisesta mittarista tai turistiveroista.

 

Saavuttuamme meille varattuun Casa Particulariin, talon emäntä oli jo portilla vastassa ja alkoi esitellä paikkoja. Talon emäntä puhuu erittäin epäselvää espanjaa johtuen siitä, että hän ei edelleenkään käsitä meidän ymmärtävän kieltä kohtuullisen hyvin ja niinpä hän jättää aina välillä predikaattiverbejä pois lauseesta (”Ustedes. Comer. Hora.” näyttäen samalla etäisesti lusikointiin viittaavia eleitä). Majapaikan hinta ei varsinaisesti päätä huimaa. 15 CUC/huone on aivan ok hinta, mutta mutta... Vaikka huoneemme on varustettu ilmalämpöpumpulla ja tuulettimella, niin sisälämpötilaa omalta osaltaan kuumentaa kahden heteromiehen käyttöön osoitettu parisänky. Toinen sänky on edelleen tulossa mañana. Meillä on myös omaan käyttöömme tarkoitettu WC, joka toimiikin ilman ongelmia, jos ei huomioida ajoittaisia tiedusteluveneparvia.

Oleskelustamme Isla de la Juventudilla lisää seuraavassa jaksossa...

Vatoslocos y la ultima semanita

 

Maanantaina iltapäivällä tipahdimme Karibian meren suurimmalle saarelle eli Kuubaan. Lentokone oli suurinpiirtein tyhjillään, joten liian monet eivät siis lennä tänne Costa Ricasta. Havannan Jose Marti:n lentokentällä pystyi heti aistimaan toverillisen hengen, sillä systeemiä ylläpiti suuren suuri joukko työntekijöitä. Ehkäpä kaksi jokaista turistia kohti. Pelottavan näköisellä tullivirkailijan kopilla ei suureksi ihmetykseksi kysytty muuta kuin passi ja turistikortti ja yhdessä hujauksessa olimmekin Kuuban maaperällä. Tämän jälkeen olikin sitten yleensä ainoastaan lähtevillä lennoilla tuttu turvatarkastus. Olli pääsi läpi heittämällä mutta Nikon repun kohdallla tullivirkailija haistoi palaneen käryä. Tai sitten tarkka nenä paljasti Costa Ricalaisen juustopiirakan. Joka tapauksessa reppu käytiin läpi tavara tavaralta ja kun viimein repun pohjalta löytyi suljettu muovikassi, tullivirkailija hymyili kuin jakoavain. Muovipussi avattiin ja hymy hyytyi. Nikon likaiset sukat ja bokserit nähtyään virkailija luovutti ja kehotti jatkamaan matkaa. Sitten täyteltiin jonkinlaisia terveyslappuja joista Olli pääsi suomen passia vilauttamalla läpi ja Niko pääsi täyttelemään lomakkeita. Terveystädit juoksentelivat hetken aikaa ympäri kenttää ja sen jälkeen tästäkin päästiin eteenpäin. Matkalaukkuhihnalla ollessamme koko lentokentän sähköt katkesivat. Sähköjen palattua jatkoimme jonkinlaiseen matkatavaroiden ratsaustiskille, mutta tästäkin päästiin läpi heittämällä.

Havannan lentokenttä oli jokseenkin kansainvälisen oloinen, ainoastaan henkilökuntaa oli poikkeuksellisen paljon. Rahan nostaminen ei ollut helppoa, sillä kahdesta automaatista kaksi ei ollut toimintakunnossa. Ystävällinen info-setä otti kuitenkin asiakseen auttaa meitä ja ohjasikin meidät rahanvaihtotiskille, josta kuulemma saa rahaa myös kortilla. Virkailija ei ollut kuitenkaan paikalla, joten jälleen kerran odotimme siihen asti, kunnes sama info-setä tuli ilmoittamaan että ihme on tapahtunut ja automaatti toimii taas. Tämän jälkeen otimme taksin kohti keskustaa ja lähdimme etsimään casa particularia. Autonkuljettajamme James Kagelberg osui heti ensimmäisellä kerralla oikeaan osoitteeseen ja niinpä lähdimme kolkuttelemaan casamme ovea. Koska olimme lähetelleet puolin ja toisin maileja talossa asuvan Rosan kanssa, odotukset Kuubalaisesta naiskauneudesta olivat korkealla. Mutta voi pettymysten pettymys, Rosa olikin hieman vanhempi ja ilmoitti että meidän huone löytyy naapurista, toisen ja vielä vanhemman Rosan talosta. Tervetulomehujen jälkeen Rosa1 varoitteli meitä suurin piirtein kaikesta mahdollisesta ja korosti että paikallisten neitien kanssa on sitten syytä olla varovaisia. Ryöstävät kuulemma kaiken rahanarvoisen ja saattaa olla että poikuus menee samassa kaupassa.

Näkymää Havannan keskustoilta

jälkeen veimme tavarat huoneeseemme ja Rosa2 selosti meille samat vaarat ja näytti kartalta muutaman hyvän ravintolan ja baarialueen. Kahden turvallisuusluennon jälkeen olimme varsin valistuneita maalaispoikia uhkaavista kaupungin vaaroista ja koimme itsemme valmiiksi rahanvaihtajien, kurtisaanien ja sikarikauppiaiden pyöritettäväksi. Lähdimme siis tutustumaan kaupunkiin. Kierroksen aloitimme rantakatu Maleconista, jossa Rosa2:n mukaan olisi illalla karnevaalit. Kadulla ei näkynyt merkkiäkään mistään kinkereistä, vaan lapsiperheet ja räkää vaihtavat pariskunnat pyörivät kiireisten turistien jaloissa. Andailimme rantakatua pitkin kohti kaupugin vanhaa osaa ihaillessamme muun muassa vanhaa linnoitusta sekä opaskylttejä rommimuseon suuntaan. Valitettavasti museo oli suljettu ja niinpä päätimme hoitaa pakollisen ruokailun pois alta. Erään raflan hovimestari esittelikin innokkaasti tarjolla olevia ruokia ja tarjosi jopa alennusta jos suostuisimme jäämään kuppilaansa. Pidimme kuitenkin tiukan linjan ja jatkoimme etsintää. Sopivaa ruokapaikkaa ei näkynyt ja niinpä päätimme pysähtyä paikalliseen kahvilaan neuvoa-antaville. Kuten niin useasti, viilentävä olut toi nytkin vastauksen ja löysimme Lonely Planetista hyvältä vaikuttavan paladarin. Mikä sitten on paladaarin ja ravintolan ero, jäi epäselväksi. Melko pian löysimme kyseisen paikan ja Telly Savalas -tyylinen tarjoilija opasti meidät pöytään. Kuubassa on tyypillistä, että lähes kaikesta pitää hieman tinkiä ja niinpä pienien neuvottelujen jälkeen saimme annoksemme pienoiseen ale-hintaan ja tarjolla olleet vesipullotkin vaihdettua olusiin. Annokset olisivat ehkä rivikuubalaisille melko arvokkaita, mutta ruokaa oli todellakin riittävästi ja se oli hyvää. Ruokailun jälkeen suuntailimme takaisin kämpille suihkuttelemaan päivän pölyt pois hikisistä adonisvartaloistamme ja päätimme suunnata yksille. Rosan ohjeiden avulla saavuimme kadulle 23, jonka Rosita väitti olevan kaupungin paras baarikatu. Aivan ensimmäiseksi päätimme hakea huoltoasemalta parit bissukat ja suunnata Malecon-kadulle meren rantaan. Kadulla olikin suhteellisen paljon väkeä hengailemassa, mutta karnevaaleista ei edelleenkään näkynyt jälkeäkään. Ollin jututettua erästä meksikolaista janppaa, selvisi, että karnevaalit olivat loppuneet edellisenä päivänä. Kaverilla oli muutenkin paljon hyviä vinkkejä, mitä kaupungissa voisi tehdä ja miten Havannassa tulee hyvin toimeen. Rannalta suuntasimme erääseen miellyttävän näköiseen kuppilaan, jossa nautimme todella huonot mojitot. Tästä suivaantuneina otimme mittariauton alle ja palasimme kämpille nukkumaan. Pirssikeikka ei mennyt tälläkään kertaa hukkaan, sillä huomasimme että aikansa ihannevaltion eli neuvostojen liiton toverit ovat käyneet kylmää sotaa katalaa kapitalismia vastaan huolellisesti. Ladan ikkunaveivi nimittäin toimii päinvastaiseen suuntaan verrattuna länsiautoihin.

Rantabulevardi Malecon

Tissitkö, että (45): Kuubassa on käytössä erittäin kätevä, mutta monen mutkainen kaksivaluuttasysteemi. Peso Cubano eli Moneda Nacional eli CUP on maan vanha valuutta ja Peso Convertible eli CUC eli vaihdettava peso on uudempi valuutta. CUC on nimellisarvoltaan hieman yli dollarin ja vastaa 25 CUP:ia. CUC on periaatteessa käytössä kaikkialla ja normaalisti turisti joutuukin käyttämään kyseistä valuuttaa. CUP sen sijaan on käytössä ainoastaan katuravintoloissa ja joissakin kaupoissa. Merkittävimpänä erona on se, että CUC:lla kaikki on kallista ja CUP:lla kaikki on halpaa. Elikäs esimerkiksi ravintoloissa syödessä ruoka voi maksaa 5 rahayksikköä ja jokainen voi tästä laskea, että kansanravintoloissa, joissa maksetaan CUP:eilla, ruoka on tällöin 25 kertaa halvempaa. Syy kahden valuutan systeemiin on amerikassa asuvien kuubalaisten sukulaisilleen lähettämät lukuisat dollarit. Nykyään tätä rahanvaihtoa voidaan paremmin kontrolloida, kun käytössä on myös vaihdettava peso.

Capitolio Havannan keskustassa

Tiistain tavoitteena oli hankkia bussi- ja lauttaliput Isla de la Juventudille. Katsoimme aamulla Lonely Planetista, mistä kyseiset biljetit voisi ostaa ja päätimme suunnata bussiterminaaliin. Rosa kuitenkin ilmoitti, että sieltä emme lippuja saisi ja naapurin Erneston myötäillessä he ohjasivat meidät menemään La Cumbre -nimiseen paikkaan. La Cumbreen oli melkoisesti matkaa ja jo aamupäivällä Havannassa oli helvetillisen kuuma. Onneksemme La Cumbressa meille sanottiin, että meidän pitää mennä juurikin siihen bussiterminaaliin, johon olimme ensimmäiseksi suunnitelleet menevämme. Koska olimme kämpiltä lähteneet bussiterminaaliin nähden noin 180 astetta väärään suuntaan, päätimme käväistä lähempänä olevissa turismitoimistoissa kyselemässä lentoja tai bussi- & lauttamatkoja saarelle. Tällaisia ei löytynyt, vaan ohjeena oli jälleen mennä bussiterminaaliin. Lukuisten suomenkielisten kirosanojen saattelemana lähdimme taksilla bussiasemaa kohti. Pian jo olimmekin perillä ja löysimme paikan, josta bussilippuja voi ostaa turistivaluutalla eli Peso Convertibleilla. Mutta voi sian v*tun limpun liipasin, valitettavasti juuri tästä paikasta lippuja Isla de la Juventudille ei voi ostaa vaan ne ostetaan toiselta lippuluukulta. Tästä ohjeesta oli siis jälleen tuloksena pienet perkeleet ja suuntaaminen toiselle lippuluukulle, joka luonnollisesti oli jo kiinni. Koko päivän sohlaaminen johti siis turhautumiseen, nollatuloksiin sekä rommipullon ostoon. Ei kommunismia vaan kertakaikkiaan kestä selvinpäin, terveisiä säkylän sirpille ja vasaralle.

El Che valvoo edelleen Plaza de la Revolucionin tapahtumia

Vallankumouksellinen & romminkumoukselliset

Illalla päivällistimme majapaikassa Rosan laittamaa herkkupöperöä, otimme rohkaisuksi hieman rommikolaa ja päätimme lähteä yöelämää katsastamaan. Tästä retkestä kertoo hieman yksityiskohtaisemmin Ollin aivan tuoreeltaan kirjoittama raportti:

”29.7 klo.02.30 Havanna Kuuba, Olli

Jokainen lukija varmaankin ymmärtää etten kirjoita tätä tekstiä tällä hetkellä ja tällä kellon ajalla aivan selvinpäin. Tämä ei ole kuitenkaan syy olla kirjoittamatta, sillä valitettavan usein suomalainen mies on rehellisimmillään, juurikin ollessaan humalassa. En ole ylpeä tästä asiasta, mutta minkäs teet, näin on ollut jo vuosisatoja ja sama tulee jatkumaan, näillä merkeillä vielä useita vuosia.

Piteimmittä puheitta asiaan. Olimme tänään viihteellä, Salon Rojo-nimisessä yökerhossa. Nimestä ehkä pitäisi jo pystyä päättelemään jotain, mutta sinisilmäisinä suomalaisina uskoimme, että kyseessä on jotakuinkin tyypillinen Havannalainen salsa-baari. Tässä olimmekin sitten enemmän tai vähemmän väärässä...

Äsken, kun kysyin Nikolta salasanaa läppärinn, vastaus oli jotakuinkin sellainen, että salasana on ”salsa-baari”. Tämä ei merkitse mitään teille hyvät lukijat, mutta minulle se tuo mieleen erään nuoren ja viehkeän ranskalaisneidon Valparaisosta. Salasana oli ehkä jonkun mielestä väsynyt inside-joke, pero meille ja Irmelille se oli aina toimiva vitsi. Asia, joka jälleen kerran jää muistuttamaan ihmisestä, jonka haluaisi tavata mahdollisimman pian uudelleen, mutta jota ei välttämättä enää milloinkaan tapaa uudelleen. Elämä on valintoja täynnä ja toisinaan ihmiset kohtaavat, toisinaan eivät.

Sitten liian syvällisestä mietinnästä itse illan tapahtumiin. Kävelimme siis tänään uudelleen kadulle 23, ylitimme sen ja saavuimme kadulle 21. Naapurimme Rosan miesystävä(?) suositteli meille aikaisemmin tänään yökerhoa nimeltä Salon Rojo, ja niinpä päätimmekin etsiä kyseisen baarin. Salon Rojo löytyikin pian, mutta päätimme hakea ensin rohkaisua vastapäätä olevasta Slovakialais pubista. Ystävällinen baari-mikko selitti meille että pihalla yökerhon edessä olevat neidit odottavat, että joku maksaisi heidät sisään. Siperian ja Lappeenrannan oviapinoiden kouluttamille suomi-pojille tämä oli luonnollisesti liikaa ja ylimääräistä sisäänpääsyä ei herunut edes hevillä.

Maksoimme kuitenkin itse sedumaisen kalliin 10 CUC:n/kärsä ja ahtauduimme sisään jenkkimitoilla tehdyistä pariovista. Hyvin pian sisäänpääsyn jälkeen pelin henki selvisi myös meille. Paikka oli puolillaan naisia, joista 95 % oli maksullisia, siis pahasti sanottuna niitä hoolla alkavia naisia. Mutta, mutta... jos Etelä-Amerikan kiertue onkin ollut täynnä naiskauneutta, niin tänään jokainen rima ylitettiin vieläpä heittämälllä. Tähän on nyt todettava se, että yleensä naiset ulkomailla näyttävät aina eksoottisimmilta ja samalla siis myös viehättävmmiltä. Uskoisin myös, että suomalaiset naiset ajattelevat aivan samoin espanjan Manolitoista yms puliveivareista. Kuitenkin tämä ilta osoitti sen, että kauniit naiset eivät Kuubasta hevillä lopu. Salon rojo osoittautui suurin piirtein paikaksi, josta mies voi valita haluamansa seuralaisen maksua vastaan. Yöllisen seuran tarjoavat eivät kesken lopu, vaan kaunista yrittäjää riittää joka kerta lisää, kun edellinen lopettaa. Korkean moraalimme vuoksi emme tietenkään lähteneet tähän leikkiin, mutta havaitsimme sen että moni eurooppalainen oli mukana ihan täysillä. Ja toisaalta miksipä ei... jos Kuubalainen neurologi tienaa kuukaudessa n. 35 CUC:a (40 €) ja helvetin hyvännäköinen Kuubalainen nuori nainen yhdessä yössä puolet tästä, niin missä on piilee vika, moraalissa vai systeemissä?”

Hasta la victoria siempre sanoi Che. Mutta kuka menee loppuun asti Havanna yössä? Siitä ja tästä lisää seuraavassa numerossa...

En español: Cuba, el país de ron frio, salsa caliente, alimentos caros y prostitutas economicas. Aqui estamos y aqui esta tambien el calor. Calorrrrrrrr de verdad. Todo el tiempo estamos tomando algo... sin alcohol y todo el tiempo tenemos sed. Pero treinta y pico grados esta bien despues de invierno frio en puerto principal. Como ustedes todos pueden imaginarse, el ron de Cuba es muy rico. Y las cubanas... cubanas, cubanas y cubanas. Tantas cubanas tan bonitas... A todos los lados... Vestidose en una manera muy dulce. Pero casi todas son prostitutas. Y no. No hemos probado. Tentacion es bien grande pero nuestro moral no nos deja... Unos roncitos por eso. Salud!

-Vatoslocos en Cuba-