Para hacer bien el amor hay que venir al Sur lauloi jo Raffaela Carra aikoinaan. Me emme moiseen leikkiin ryhtyneet mutta päätimme ottaa selvää, josko Chilen kovasti kehuttu eteläinen osa olisi maineensa veroinen. Tässäpä hieman tarinaa kyseiseltä matkalta, jota luultavasti vielä joskus tulevaisuudessa muistellaan saunan lauteilla ja kerrotaan legendaa lumoavasta luonnosta, kuvan kauniista naisista, viettelevästä Jamaica-rommista ja hiekkateiden kruunaamattomasta kuninkaasta, japanilaisen autoteollisuuden kirkkaimmasta helmestä, toyota yaris terranosta…

 

…ja itse asiaan…

 

Kun mahat saatiin viime kertaisen maanjäristysten jäljiltä kuntoon, päätettiin jättää lentomatka Punta Arenasiin väliin ja tämän sijaan vuokrata auto ja iskeytyä sillä kohti etelää. Auton vuokraaminen Etelä-Euroopassa on tunnetusti halpaa leikkiä mutta Chilessä jouduimme kaivamaan kuvetta hieman syvemmältä. Vaalean valkoisella metallivärillä varustettu salamannopea Toyta Yaris kustansi suurin piirtein 350 € / viikko. Tässä moni suomalainen automies ehkä haukkoo jo henkeään ja ajattelee että neljä karhun kokoista suomalaismiestä ei millään mahdu kyseiseen kinneriin mutta täällä etelässä Yaris sedan on onneksi eurooppalaista kaimaansa hieman lihavampi.

 

Toyta Yaris Terrano 2x4 super rally automatic

 

Suuntasimme siis ensin Valposta bussilla Santiagoon ja haimme paikallisesta autoliikkeestä, (jonka omistajan tytär on muuten Armi Kuuselan pojan kanssa naimisissa!), kuvan mukaisen menopelin. Yaris oli varustettu automaattivaihteilla, eli ei muuta kun ree silmään ja kaasu pohjaan. Lähtö hieman viivästyi erinäköisistä syistä ja kun Santiagon kehätietä oli riittävän kauan ajettu edestakaisin, suuntasimme McDonaldsiin antamaan kehitysapua köyhille jenkeille. Ruoka oli tuttuun tapaan mautonta ja tästä ja kylmästä hampparista suivaantuneena Ville kävikin melkoisen kuumana ja antoi ihan ansaitusti myyjien kuulla kunniansa. Viimein, kun auto ja miehet oli tankattu, käänsimme nokan kohti etelää. Chilen teitä ei suotta kehuta ja kaksikaistaista moottoritietä pitkin matka jatkuikin aina 1000 kilometrin päässä sijaitsevaan Puerto Monttiin. Aamuyöllä otettiin hostellihuoneet ja lyhyiden yöunien jälkeen suunnattiin täysin turisteina ostamaan viralliset reissupipot ja tämän jälkeen turisti-infoon kyselemään että mitäs tekemistä etelässä olisi.

reissupipoja ostamassa ja sekös naurattaa paikallista mammaa

Puerto Varas

Chileläiseen tapaan nuori turisti-infotyttö ei oikein osannut sanoa juuri mitään, vaan antoi kasan esitteitä ja kehotti kyselemään lauttafirmoista mahdollisia risteilyjä. Nooo, lauttafirmoissa ei oikein tiedetty mistään yhtään sen enempää ja koska matka Punta Arenasiin oli melkoisen kallis niin päätimmekin lähteä autolla Hornopireniin. Taas välitankkaus supermercadosta ja kun Villellä riitti ajohaluja niin muut matkustajat Tuomaksen johdolla päättivät maistaa hieman kaupasta löytynyttä Jamaica-rommia. Ja voi pojat että se maistui hyvälle!

rommihommia

Tästä sitten tietä eteenpäin ja pikkuhiljaa matkan edetessä paljastui, että Yaris ei varsinaisesti ole mikään maastoauto. Matka-ajaksi Puerto Monttista Hornopireniin olimme arvioineet noin kolme tuntia valokuvaustaukoineen. Hiekkatietä päästiin etenemään vaihtelevalla nopeudella ja lopputuloksena oltiinkin sitten yhdentoista aikaa yöllä Hornopirenin yhdessä hienoimmista hotelleista. Maisemat matkan varrella olivat kyllä ajomatkan arvoiset.

perus eekoopätkää matkan varrelta

Yaris Terrano ja muutamia hiekkakuoppia matkan varrelta

Silta, sillankaide ja Ville

paikallinen cowboy

hui kauhistus, sehän on pääkallo

vesiputous

Illalla vielä ruokaa paikallisesta raflasta (ranskalaisia, nakkeja, lihaa ja kilokaupalla suolaa) ja biljardipelien jälkeen (Vatos locos voitti suvereenisti!) tutustumaan paikalliseen yökerhoon. Vettä oli melkein kuin tsunamin jäljiltä, mutta itse yökerho Tsunami oli sen verran täynnä kyntäjiä että päätimme vetäytyä yöpuulle. Yöllä muutamalle matkaajalle iski kuuluisa Hornopirenin-jano ja vettä kuluikin sen mukaisesti.

maisemaa hornopirenissä

Aamupäivällä keräilimme kamat autoon ja suuntasimme jälleen tielle. Tarkoituksena oli kylpeä kuumissa lähteissä, muutaman kilometrin päässä kylästä. Paikka oli komea mutta liian kallis (5000 pesoo / kärsä) ja kun nuorempi työntekijä vielä yritti nostaa hintaa niin lähdimme ajelemaan kohti Puconia. Kyseinen kaupunki tunnetaan erilaisten extreme-lajien mekkana Chilessä, joten odotukset olivat kovat. Tiet olivat sateiden jäljiltä vieläkin huonommassa kunnossa, mutta Yaris kesti loppuun asti ja selvisimme takaisin asfaltille. Matkan varrella edettiin myös paikallisella lossilla.

se on pojat se hotelli kaks metriä väärässä paikassa. paikallinen rakennustarkastaja adjutantteineen.

Joissakin majapaikoissa lämmin aamusuihku on hivenen säiden armoilla

joen ylitys

kalastusvene Hornopirenissä

veneitä riittää mutta missä kaikki kalastajat?

Lossi

Puconiin saavuttiin joskus yömyöhällä ja ei oiken ehditty tekemään muuta kuin chekkautumaan hostelliin. Puhelimessa neuvoteltiin myös mökin vuokraamisesta mutta se paljastui hostellin pihalla olevaksi ”leikkimökiksi” joten päätimme ottaa ainoastaan hostellihuoneet. Hostellin pitäjän tytär ei aivan täyttänyt missin mittoja joten aamulla päätimmekin vaihtaa majapaikkaa. Puconin pääkatu oli täynnä erilaisia aktiviteetteja tarjoavia toimistoja ja lyhyiden mutta pitkäksi venähtäneiden neuvottelujen jälkeen buukkasimme itsemme kiipeilyreissulle Villarica-tulivuorelle. Tässä vaiheessa saatiin myös selville, että naapurissa sijaitseva Llaime on juuri purkautunut, joten odotukset olivat kovat laavan näkemisen suhteen. Tämän jälkeen suunnattiin sitten etsimään vuokrattavaa järvenrantamökkiä. Paikallisella Sepolla (espanjaksi Seppo local) olikin melkoinen mökkikylä ja saimmekin aikas hyvän mökin 25000 pesolla / yö. Illalla lähdettiin rentoutumaan kuumille lähteille. Melkoisen hieno paikka, sopivan hämärät altaat oluen juontiin (joka ilmeisesti oli prohibidito) ja jenkkikissoja.

kuumilla lähteillä alkoholijuomien nauttiminen oli kielletty. Niinpä turvajussin saapuessa oli syytä piiloutua veden alle.

Aamulla herätys kello 5.30 ja aamupalan jälkeen Puconin keskustaan kuittaamaan vuorella tarvittavia varusteita ja sitten pikkubussilla kohti mäkeä. Aiemmin vallinneiden huonojen säiden johdosta Villaricalle lähtijöitä oli tällä kertaa todella paljon ja jotkut olivat kuulemma odottaneet viikonkin parempaa säätä. Aamulla satoi vielä hieman mutta loppujen lopuksi ilma oli aivan täydellinen.

Autolla noustiin 1400 metriin ja tästä pääsi vielä 400 metriä ylöspäin tuolihissillä. Ville ja Olli päättivät kävellä alhaalta asti ylös. Alussa painettiinkin sitten aikamoista vauhtia kun eräs luvatun maan pojista oli ilmeisen kovassa kunnossa. Pari saksalaiskisua tippui heti kyydistä, mutta meille kyseinen lenkki toimi vain hyvänä alkulämpönä. Tästä sitten edelleen eteenpäin kunnes lumirajalla porukka koottiin taas yhteen. Jalkoihin laitettiin jäärautajutukat ja lyhyen jäätikkökurssin jälkeen taas ylöspäin. Loppujen lopuksi kiipeäminen kesti ehkä 5 tuntia ja vaikka rinkassa ei ollutkaan muuta kuin 5 l vettä ja eväät painona niin nousu oli kyllä melkoisen raskas. Asiaa ei myöskään hirveästi auttanut erään neidin jatkuva valitus taukojen pitämisestä. Tietysti luvatun maan porukan tapojen mukaisesti kyseinen tytsi ei voinut siirtyä sivuun jonosta vaan oli jatkuvasti tien tukkeena. Suomalaisten kirosanojen saattelemana retkikuntamme eteni kuitenkin vääjäämättömästi kohti huippua. Viimeisillä energiavaroilla päätettiin vielä alkaa puhumaan siitä mikä yleensä miehellä on mielessä ja tämän jälkeen oltiinkin yhtäkkiä huipulla. Rikkikaasujen ja maisemien salvatessa hengityksen juhlistimme huipulle pääsyä yhdellä oluella. Kuten aina, maailma myös tulivuoren huipulla on pieni ja tämän jälkeen takaa kuuluikin selvällä suomella, että onpas mukavaa kuulla kotimaan kieltäkin välillä. Paikalla oli yksi jannis ilmeisesti kuopiosta ja kaveri naureskeli että olipa tuttuja voimasanoja ylöspäin noustessa! Vatos locos onnistui siis välttelemään kokonaiset 1,5 kk vieraita suomalaisia. Taas kerran annamme kuvien puhua puolestaan.

maisemia Villaricalta. Llaime tulivuori purkaantuu kaukana horisontissa

maljat huipulla

pientä välienselvittelyä...

haltin mainospoika

Vatos locos kraaterin reunalla

Volcan Villarica, tuolla käytiin

Alaspäin tunnetusti pääsee aina, mutta täytyy sanoa että Israelin pojilla oli kyllä sellainen säätö päällä, että aloimme jo epäillä kyseisen sanonnan paikkansa pitävyyttä! Jäätikön ajaksi oli pakko jättäytyä viimeisten joukkoon, kun koko ajan näytti siltä, että koko porukka menee vielä yhtenä lumipallona alas asti. Lumirajan ohituksen jälkeen otettiinkin sitten taas homma näppeihin ja nopean oppaan johdolla ”juostiin” alas polkuja.

kuva (tulossa): retkikunta alhaalla

Kiipeilyfirman toimistolla nautimme vielä oluet ja sitten suuntasimme mökkiin syömään. Jossain vaiheessa oli suunnitteilla mennä baariinkin, mutta vuoren valloitus imi sen verran tehokkaasti mehut jokaisesta, että päätimme jäädä mökille nukkumaan. Aamulla taas kamat autoon ja Puconin keskustaan kyselemään että mitä tänään olisi tarjolla. Loppujen lopuksi päätimme ilmoittautua Raftingiin ja se olikin peliliike se.

haukka

kuva (tulossa): picnik

nyt ei jaksa kirjottaa enää, Leba toivottavasti jatkaa huomenna…

 

-Vatos locos con los finlandeses viejos-

 

Tiesitkö, että (24): Tämänkertainen testiautomme Toyota Yaris Sedan oli varustettu 4 portaisella automaattivaihteistolla. Automaattivaihteistossa on kohta 3-D ja kun vaihteenvalitsin on siinä kohdin vasemmalla, liikkuu auto vaihteilla 1-3. Kun valitsimen siirtää vastaavassa kohdassa oikeaan reunaan (D) saa Yaris käyttöönsä neljännen vaihteen ja tällöin auton moottori käy erityisesti moottoritienopeudella huomattavasti pienemmillä kierroksilla. Tämän myös me havaitsimme ensimmäisen 1500 kilometrin jälkeen.

 

p.s. Kiitokset Villelle ja Tuomakselle hyvästä matkaseurasta! Tällä porukalla kelpaa lähteä uudelleenkin reissuun!