...lausui jo Kristoffer Kolumbus aikoinaan, nähdessään rannikolla kultaketjut kaulassaan kirmailevia intiaaneja. Maan nimi juontaa siis juurensa kullasta, mutta meille nimi Costa Rica merkitsi ennen tätä reissua kristallin kirkkaan meriveden huutomia vaaleahiekkaisia palmurantoja. Mitä muuta tämä maa, jonka nimi komeilee suomalaisen kahvipaketin kyljessä, sitten loppujen lopuksi kätkeekään sisälleen. Seuraavassa tarinaa kahden suomalaisen konkistadorin silmin...
Lentomme laskeutui Costa Rican pääkaupunki San Josen kentälle ajallaan. Kuten jo aikaisemminkin Costa Ricalaiset lentoemännät olivat jälleen lennon parasta antia. Totuttuun tyyliin lentokoneesta poistuttuamme juiduimme tullimiesten haaviin. Koska tulimme Ecuadorista, meiltä kysyttiin jopa keltakuumerokotusten perään. Eipä tullut siis turhaan otettua tätä rokotusta. Rinkat löydettyämme tapasimme miellyttävän ja ammattitaitoisen, mutta hyvän näköisen turisti-infon neitokaisen. Tällä kertaa infossa jopa tiedettiin jotain kyseessä olevasta maasta ja kaupungista. Ystävällinen neito jopa soitti meidän puolesta pariin hostelliin ja kyseli majoitusta. Tämän lisäksi saimme hyvän Costa Rican kartan, ajantasaiset bussiaikataulut sekä hyviä vinkkejä surffauspaikoista. Varaamamme hostelli järjestää myös kyydityksiä lentokentältä hostelliin ja heti kentän ulkopuolella tapasimmekin särmän autonkuljettajamme Bolivarin. Odottelimme vielä puolisen tuntia jotain Perulaista jengiä, joka tuli samaan kyytiin ja sitten lähdimme kohti San Josen keskustaa. Noin kahdenkymmenen minuutin ajomatkan jälkeen olimme Hostal Pangean edessä ja me nousimme autosta rinkkoinemme sekä suuntasimme hostellin sisätiloihin. Pangea on aika siisti hostelli, jossa homma toimii, joskin hieman tehdasmaisesti. Huoneen saimme ilman ongelmia ja hostellin baari tarjosi jopa ilmaiset tervetuliaispunssit. Ensiksi päätimme kuitenkin lähteä syömään. Otimme hostellin edestä mittariauton alle ja suuntasimme hostellissa olevan turisti-infon sedän suosittelemaan Nuestra Tierra -ravintolaan. Ruoka maittoi ja paikalliset oluetkin saatiin jotenkuten kurkusta alas. Tämän jälkeen otimme taas riksakyydin hostelliin. Tämä olikin alkuun hieman vaikeampaa, sillä pari taksikuskia eivät tienneet osoitetta ja eräs Fast and The Furious tyyliin sisustettu taksi oli ilmeisesti tauolla. Lopulta löysimme kuitenkin pirssin ja matkan aikana näimme muutaman erittäin hyvän näköisen maailman vanhimman ammatin harjoittajan, mutta korkean moraalimme ansiosta jätimme arvon prostituoidut omaan rauhaansa. Majapaikkaan päästyämme poikkesimme hostellin baarissa nauttimassa talon tarjoamat paukut ja varasimme samalla majoituksen kahdeksi ensimmäiseksi yöksi Kuubassa. Kuuban viranomaiset vaativat, että maahan tultaessa kahden ensimmäisen yön majoitus pitää olla varattuna. Nämä iltatoimet suoritettuamme painelimme nukkumaan.
Tiistaiaamuna kävimme jälleen hostellin baarissa. Tällä kertaa aamupalalla. Aamiaiseksi nautimme Gallo Pintoa (riisiä ja mustia papuja), paahtoleipää, munakasta sekä paljon kahvia. Costa Ricassa Gallo Pintoa syödään aamupalalla, lounaalla, välipalalla sekä päivällisellä. Riisipapusekoitus ei ehkä ole kovinkaan maukasta, mutta erittäin täyttävää ja sen avulla jaksaa päivän koitoksissa. Aamiaistamisen jälkeen lähdimme metsästämään Playa Sámaraan, pieneen merenrantakylään, menevää bussia. Matkalla bussifirman terminaaliin näimme paljon likaisia katuja sekä pahvilaatikoissa nukkuvaa väkeä. Kuin yhdestä suusta toresimme San Josen olevan ehkä matkalla nähdyistä pääkaupungeista se kaikkein luotaantyöntävin. Bussiterminaali kuitenkin löytyi ja pienen jonottamisen jälkeen lippujen osto kävi todella vaivattomasti. Lähdimme siis takaisin hostellille hakemaan reppuja. Emme kuitenkaan palanneet suorinta reittiä vaan kävimme pienen kierroksen San Josen pääkadun kautta. Aivan kaupungin keskustassa paikat olivat vähän siistimpiä (ja ne tutut gringonähtävyydet: Mäkkäri, Burgerkingi ja KFC), mutta San Jose pysyy edelleen mielessämme melko epämiellyttävänä kaupunkina. Kävimme hostellilla hakemassa rinkat ja palasimme bussiterminaaliin. Auto lähti liikkeelle ajallaan ja heti kun poistuimme pääkaupungin keskustasta Costa Rica paljasti toisen puolensa. Maisemat olivat täynnä kumpuilevaa kirkkaan vihreää metsikköä ja jälleen kerran tunsimme rauhoittuvamme heti kaupungista ulos päästyämme. Minkäs sitä maalaispojat luonnolleen voivat.
El Lagarto chico
El Lagarto normal
El Lagarto grande
Samaran merenrantakylässä bussinovella iski taas vastaan erittäin kostea ja kuuma meri-ilma. Kyttähien virtaaminen ei paljon haitannut vaan nautimme helteestä jota ei taatusti ollut liikaa viime kuukausien aikana Chilessä. Kylän pääkadulla näytti olevan heti muutama hostelli ja ravintola, mutta me suuntasimme kulkumme suoraan rannalle. Paikalliset hyvinkin letkeän oloiset poliisit neuvoivat meille tien erääseen frommers:ssa suositeltuun rantahostelliin. Casa Valeria oli kuitenkin täynnä ja niinpä otimmekin huoneen yhdeksi yöksi naapurista. Huone oli suuri ja kahdella makuuhuoneella varustettu mutta kallis, 40 $ / yö. Päätimme kuitenkin jäädä yhdeksi yöksi ja vaihtaa paikkaa myöhemmin. Sitten olikin aika käydä kastautumassa ja pyyhkimässä bussimatkan aikana kertyneet pölyt. Samaran vaaleaan hiekkarantaan iskeytyvä merivesi oli miellyttävän lämmintä, ehkäpä 25 asteista mutta kosteaan ja huomattavasti kuumempaan ilmaan verrrattuna se virkisti miellyttävästi. Tämän jälkeen suuntasimme kulkumme pääkadun ravintoloihin ja söimme maukkaat casadot piffeillä ja kaloilla. Rankan matkapäivän uuvuttamina emme jaksaneet sen enempää hillua baareissa vaan menimmekin ajoissa nukkumaan.
La playa samara
La playa samara
Keskiviikkona oli urheilupäivä ja vuokrasimmekin pyörät koko päiväksi. Aamupalan jälkeen vaihdoimme kuitenkin ensin hostellia, sillä naapurissa privaattihuone omalla vessalla ja suihkulla kustansi ainoastaan 12000 paikallista colonia eli jotakuinkin 15 euroopan eemeliä. Ei paha hinta huoneesta, joka on 20 metrin päässä rannasta. Muuton jälkeen lähdettiinkin sitten pyöräilemään paahtavassa helteesssä kohti Playa Carrílloa. Muistaakohan joku lukijoista minkä makuisella juomalla on jotakuinkin sama nimi??? Pitkän mutta raskaan pyöräretken aikana kyttähiki virtasi, mutta saavutimme tavoitteemme eli Carillon kylän tasan joskus kello yhden aikoihin. Tai no, kellonajasta ei itseasiassa ollut mitään havaintoa sillä mitäs sitä lomalla turhaan kelloa mukana kantamaan. Kylän keskustassa oli käynnissä paikallisten junioreiden futismatsi ja jäimmekin hetkeksi seurailemaan pelin ratkaisuhetkiä. Tämän jälkeen alkoikin jo olla nälkä ja tästä päättelimme lounasajan olevan jotakuinkin lähellä. Futiskentän päädyssä näimme houkuttelevan Sodan (paikallinen halpa lounasrafla). Casado bistecillä ja jollain marjapirtelöllä ei paljoa maksanut. Lounaan jälkeen siirryttiinkin sitten Playa Carillolle viettämään siestaa. Palmun alla maakaminen ja ajoittainen meressä kastautuminen kuitenkin loppui lyhyeen parin tunnin jälkeen. Uhkaavasti tummunut taivas tipputteli ensimmäiset sadepisarat ja päätimmekin siirtyä bussipysäkin suojiin odottelemaan sateen loppumista. Sade ei kuitenkaan tuntunut loppuvan joten päätimme kastua ja pyöräillä takaisin Samaraan. Trooppisen lämmin sade ei loppujen lopuksi hirveästi haitannutkaan matkan etenemistä...
La Playa Carrillo
Relajando
Corre corre... los tiburones vienen ya!
Bicicletas
Illalla käytiin ensin pienellä baarikierroksella ja oman hostellin pihassa olevassa ravintolassa syömässä. Tämän jälkeen lähdettiin pyöräilemään merenrantaa pitkin tarkoituksena löytää El Lagarto, eli koko kylän iltaelämän keskus. Paikka olikin hieno, mutta pettymykseksemme paikalla oli vain muutama ei-niin-hyvännäköinen gringa, paikallisten neitokaisten loistaessa poissaolollaan. Parasta tälläkin kertaa oli baarimikon selitys siitä, miksi kortilla maksaessa hintaan pitää lisätä joku hallituksen määräämä vero. Tätä veroa ei sitten tietenkään makseta joka ravintolassa. Kusetusta tai ei, emme jääneet tuleen makaamaan vaan otimme pyörät alle ja suuntasimme uudelleen pimeää meren rantaa pitkin kohti seuraavia valoja. Baari, johon päädyimme oli hieman täydempi, mutta täynnä gringoja. Yksi kalja ja kotiin, se oli tällä kertaa pelin henki. Pyöräreissu hostellille sujui lähestulkoon ongelmitta pyörän juuttuessa pari kertaa juoksuhiekkaan.
Torstai oli budjetoitu kalenteriin surffauspäiväksi. Aamupalalta (huom. reissun paras aamupala: iso kinkku-juusto-salaatti-sämpylä isolla suodatinkahvikupillisella) palailtuamme totesimme kuitenkin aaltojen olevan hieman liian pieniä näinkin kokeneille surffihemmoille. Kävimme kysymässä jotain vaihtoehtoista tekemistä ja Tio Tigren toimistossa meille kaupitteltiinkin kajakkireissua tai vaihtoehtoisesti illalla olevaa kilpparitouria. Ilmoitimme pohtivamme asiaa ja palailimme takaisin rannalle. Koska ilma oli niin aurinkoinen ja aallotkin näyttivät jotenkin hieman isommilta päätimme vuokrata kuitenkin surffilaudat päiväksi. Siispä kilo aurinkorasvaa naamaan, upouudet uikkarit jalkaan ja H&M:n surffauspaita päälle. Marssimme C&C:n surffikouluun vuokraamaan lautoja ja saimmekin ne ilman mitään suurempia pantteja mukaamme. Sitten ei muuta kuin mereen. Playa Samaran ranta tuntui jotenkin Montañitan rantaa helpommalta harjoitteluun. Tai sitten kevyempi lauta helpotti hommaa, tai uudet shortsit tai joku muu, mutta surffaaminen sujui paljon viime kertaista paremmin. Laudan päälle pääsi jo useita kertoja ja jopa yhden kerran ihan kunnon ehjään aaltoon. Tämä kyllä palkitsi taas kaiken harjoittelun. Näin siis Ollin osalta... ja Nikon kommentti tapahtuneesta: omalta osalta meitsi teki aika vitun huonoo duunia mutta kaikenkaikkiaan homma sujui vitun huonosti. No sujui miten sujui mutta päästiin ainakin kävelemään rantaa pitkin surffilaudat kainalossa ja se jos mikä kuuluu tälläisissa paikoissa uskottavan rantaleijonan vakiovarusteisiin. Parin tunnin intensiivisen treenaamisen jälkeen käytiin lounastamassa ja tässä vaiheessa aallot olivat jo melkoisen isoja. Kuvassa ravintolan veden alla oleva terassi ja kuvan aivan yläreunassa jonkun kokeneemman surffaajan taidonnäyte...
Lounaan ja lounaskahvien jälkeen oli tarkoitus mennä vielä pariksi tunniksi veteen. Isohkot aallot kuitenkin mietityttivät mutta koska rauhallisempaa paikkaa ei rannalta löytynyt, otimme suunnan suoraan kohti merta. Ensimmäiset aallot löivät vettä keuhkoihin jo parin metrin päässä rannasta, mutta jatkoimme tästä huolimatta eteenpäin. Muutaman kerran yritettiin nousta laudalle, mutta yhtä monta kertaa päädyttiin myös pesukoneeseen. Aallot olivat kerta kaikkiaan liian isoja harjoitteluun isolla laudalla ja päätimmekin siirtyä takaisin rannalle.
Surf dude1
Surf dude2
Palautimme laudat ja maksoimme kymppitonnin puolenpäivän vuokrasta, ei paha. Keuhkot alkoivat tässä vaiheessa olla jo tyhjiä merivedestä ja päätimmekin palkita itsemme parilla iltaoluella. Ensin kuitenkin piti selvittää millä päästään Samarasta La Fortunaan. Paikallisen matkahuollon nuori virkailija ei oikein osannut auttaa. Pitkän pohtimisen jälkeen meille tarjottiin vaihtoehtoa jäädä bussista xxx-kylän kohdalla ja jatkakaa taksilla, kartasta katsottuna tämä ei näyttänyt hirveän järkevältä vaan päätimmekin tutkia asiaa tarkemmin internetistä. Netistäkään ei apua löytynyt mutta särmän turisti-info-tytön antama bussiaikataulukirja auttoi asiaa. Menemme siis ensin bussilla San Ramósiin asti ja jatkamme sieltä kohti La Fortunaa. Blogin päivityksen ja illallisen jälkeen pakkailtiinkin rinkat valmiiksi kohti uusia seikkailuja.
Mono de la playa?
Perjantaiaamuna lähdimme siis hostellista jo ennen aamu kasia. Aurinko paistoi ja vajaan kolmen kympin helle jo aamulla auttoi hikoilemaan ihan riittävästi rinkka selässä. Tällä hetkellä ollaan bussissa matkalla kohti San Ramosta, josta on tarkoitus jatkaa bussilla La Fortunaan. Ilmastointia ei ole mutta avoin ovi ja avoimet ikkunat onneksi hieman jäähdyttävät sisäilmaa. Vanhan mutta särmän bussimme vaihdelaatikko reistailee ilmeisen paljon, sillä autonkuljettajamme James Kagelberg joutuu käyttämään melko runsaalla jalalla välikaasua. Matka kuitenkin etenee reippaalla ajolinjalla torven soidessa jatkuvasti.
Tyynen valtameren rannikko jäi siis tämän reissun osalta taakse, sillä Kuubassa olemmekin jo Karibien merellä. Tekisi mieli jälleen kerran sanoa jo nyt että tänne tullaan varmasti vielä joskus takaisin...
-Vatoslocos con el humedad de policia-
Seuraavassa vielä kiva-tietää-tietoa Rekkamiehelle ja muille tiedon janoisille...
Tiesitkö, että (45): Peräti 1633 metrin korkeuteen kohoava tulivuori Arenal on Costa Rican aktiivisin ja sieltä purkautuu laavaa päivittäin. Laava on tulivuoresta maan pinnalle tai meren pohjalle purkautunutta sulaa kivimassaa eli magmaa, joka on peräisin Maan vaipasta tai vaippaan vajoavasta maankuoresta. Sen lämpötila on magman koostumuksesta riippuen tyypillisesti 700–1 200 °C. Vaikka laavan viskositeetti voi olla 100 000 kertaa suurempi kuin veden, se voi virrata useita kymmeniä kilometrejä ennen jäähtymistään ja jähmettymistään. Jähmetyttyään laava muodostaa pintakivilajeja kemiallisen koostumuksensa mukaan. Viskositeetti on suure, joka kuvaa fluidin (lähinnä neste tai kaasu) kykyä vastustaa muodonmuutoksia. Yleisesti se käsitetään fluidin "paksuudeksi" tai nesteen kaatamista vastustavaksi ominaisuudeksi. Viskositeetti voidaan käsittää fluidin sisäisen kitkan mittayksiköksi: vesi on "ohuempaa" (pieni viskositeetti) kuin kasviöljy (korkea viskositeetti).
Miten tämä liittyy reissuumme? Siitä lisää seuraavassa numerossa.
Kommentit