Lähestyttäessä Quiton kenttää kapteeni teki melko reippaita loppulähestymisen kaarroksia, miksi niitä sitten ilmailukielessä kutsutaankaan, pienoisen turbulenssin ravistellessa konetta koko ajan. Kentälle laskeuduimme vartin etuajassa. Koneesta ulostauduttuamme pääsimme Etelä-Amerikalle tyypilliseen tapaan kohdemaan kansainvälisen poliisin palvelutiskille leimauttamaan koneessa täyttämiämme lippuja ja lappuja. Tällä kertaa paperi, johon tulo- ja lähtöpäivän leimat lyödään jäi poliisin haltuun. Odotettavissa on siis ongelmia pois lähdettäessä. Ystävällisten poliisimiehien jälkeen tapasimme paikalliset terveysviranomaiset, jotka mittasivat meiltä kuumeen hienonhienolla kameran tapaisella etäkuumemittarillaan. Possunuhasta jaksetaan siis vieläkin olla huolissaan, vaikka kuolleita on edelleen paljon vähemmän, kuin normaalissa kausi-influenssassa vuosittain. Tässä olisi hyvä aihe vaikka markkinoinnin gradulle... Kuumeen mittauksen jälkeen saimme vihdoin rinkkamme ja pääsimme jatkamaan matkaa kohti ulko-ovea. Kentällä poikkesimme kuitenkin vielä turisti-infossa kyselemässä, miten pääsisimme parhaiten bussiterminaaliin ihmettelemään vaihtoehtoja Montañitaan pääsemiseksi. Infon pojat auttoivatkin mielellään ja ohjeet saatuamme päätimme välttää riskejä ja ottaa kentältä normaalitaksia kalliimman, mutta ehkä hieman luotettavamman kyydityksen bussiterminaaliin. Quitumbon bussiterminaali on todella modernin näköinen kompleksi, johon on myös integroitu isohko kauppakeskus. Ainoa huono puoli on se, että yhdenkään bussifirman lipunmyynti ei ole vielä alkanut ja kauppakeskuskin on vielä aivan tyhjänä. Kirosimme turisti-infon jyyrät alimpaan helvettiin ja aloimme suunnittelemaan seuraavaa peliliikettä. Ensiksi päätimme soittaa Mauriciolle ja kysäistä hieman virallista informaatiota parempaa ohjetta. Uudet ohjeet saatuamme lähdimmekin sitten taksilla takaisin kohti kaupungin keskustaa ja vanhaa bussiterminaalia.

Quiton bussiterminaalia voisi kuvailla vaikka sanalla kaaos. Siellä on monia eri bussifirmoja ja jokaisen sisäänheittäjät huutelevat kohteita. Erityisesti turisteille on tarjolla paljon ”hyviä” neuvoja siitä, minkä yhtiön autolla kannattaa matkustaa. Aikamme siellä surffailtuamme löysimme vihdoin Montañitaan menevän bussin Reina del Camino (Tien kuningatar) -nimisestä yhtiöstä. Kymmenen tuntia, kaksitoista taalaa, ihan kohtuuhinta bussimatkasta. Liput ostettuamme lähdimme läheiselle ostarille etsimään ravintoa, kirjoja, adapteria ja nettikahvilaa. Etsimäämme Costa Rican matkaopasta emme löytäneet, mutta muuten saimme turvattua oman sekä sähkölaitteidemme energiansaannin ja saimmepa ilmoitettua kotiin olevamme kunnossa, koska Nokian kaikkialla maailmassa toimiva kolmitaajuuspuhelin ei toimi Ecuadorissa. Shoppailureisun jälkeen palailimme bussiterminaaliin etsimään säilöön jättämiämme rinkkoja ja Montañitaan lähtevää bussia. Bussiin noustessa linja-autoyhtiön hyvännäköinen lentoemo (terra-hermosa???) suoritti henkilöönkäyvän, mutta valitettavan pikaisen ja pintapuolisen turvatarkastuksen. Tämän jälkeen matka lapsiperheiden kansoittamassa täpötäydessä yöbussissa saattoi alkaa. Arvoisa autonkuljettajamme James Kagelberg ilmeisesti piti ysärihiteistä ja Michael Jacksonin musiikista, sillä alkumatkasta autossa raikuivat ysärihitit ja aamuyön tunteina saimme kuulla jo edesmenneen popin kuninkaan kappaleen Billy Jean ainakin kymmenen kertaa putkeen. Tämän lisäksi vaahtosammuttimen kokoiset pikkumuksut lauloivat vanhaa kunnon Haddawayta riittavan lujaa kuorossa. Unen tuoma armahtava tajuttomuus onneksi pelasti onneksi jossain vaiheessa...

Tunnelmaa ecuadorilaisessa yöbussissa

 

 

Aamulla noin kuuden aikaan pilkkopimeässä saavuimme Puerto López -nimiseen ”kaupunkiin”.  Bussikuski näytti jonkinlaisella lätkätuomarin ”ei-maalia-merkillä” että päätepysäkillä ollaan. Ei muuta kun pihalle ja ovella iskikin heti vasten kasvoja miellyttävä helleilmasto ja tämän lisäksi vähemmän miellyttävät mototaksikuskien kyytitarjoukset. Näimme kuitenkin kadunkulmassa luotettavan näköisen bussin ja kun kaikki muutkin turistit näyttivät suuntavaan kulkunsa sinne niin  päätimme itsekin nousta tämän vossikan kyytiin. Ratkaisu oli oikea sillä osuimme Puerto Lópezin ja Montañitan väliseen paikallisbussiin, joka oli paikalliseen hintatasoon nähden todella kallis. Kaksi ja puoli taalaa kärsää kohti reilun puolen tunnin matkasta. Lopulta kuitenkin saavuimme Montañitaan ja siellä huomasi heti rauhoittuvansa ja rentoutuvansa pääkaupugin sählingin jälkeen.

 

Mototaxi en Puerto López

 

Montañita on siis pieni kylä Tyynen valtameren rannalla. Kylä lienee aikasemmassa historiassaan ollut jonkinlainen kalastajakylä, mutta nykyään sen tunnistettavin piirre on pääkadulla baarien ja hostellien välissä käyskentelevä surffaajarastahipppi. Montañitan erottaa tyynestä valtamerestä koko kylän mittainen hiekkaranta ja tämä on saanut aikaan sen, että paikka lieneekin surffaajille jonkinlainen pyhiinvaelluskohde Ecuadorissa. Saavuttuamme siis perille kello oli vasta seitsemän aamulla ja koko kylä tuntui vielä nukkuvan. Onnistuimme kuitenkin löytämään vielä hostellihuoneen itsellemme ja painuimme hetkeksi nukkumaan.

Muy ordenado

Pueblo Montañita

Tiesitkö, että (43): Megaptera novaeangliae, eli suomenkieliseltä nimeltään ryhävalas on uurteisvalaiden heimoon kuuluva, oman sukunsa ainoa laji. Sitä tavataan kaikilla maailman merillä ja se suosii eniten matalia rannikkovesiä. Ryhävalaan tuntomerkkejä ovat pitkät kylkievät, merirokot ja poimut sekä kuonossa että vatsassa. Tämän lisäksi ryhävalaat tunnetaan kauniista laulannastaan maailman merillä.

 

Noin yhdentoista aikaan päivällä heräsimme meren kohinaan ja auringon paisteeseen. Tällaista aamuherätystä voisi jopa luonnehtia romanttiseksi, jos huoneessa ei olisi kaksi pahalta haisevaa epäsiistiä hampuusia. Aamupesun ja pukeutumisen jälkeen painuimme kylille etsimään lounasta. Lounaspaikka löytyikin pienen arpomisen jälkeen ja alkupalaksi nauttimamme katkarapusoppa oli todella hyvää, muy rico!! Paistettu kala ja leivitetyt katkaravut pääruokana olivat myöskin melkoisen maittavia. Lounaan jälkeen oli aika käväistä nettikahvilassa päivittämässä blogia ja katsastamassa sähköpostit. Pakollisen koodaamisen jälkeen meren kutsu kävi ylipääsemättömäksi ja oli aika iltapäiväuinnin. Lämpimien merivirtojen ansiosta vesi Ecuadorin rannikolla on aina lämmintä. Tosin samaiset merivirrat saattavat yllättää varomattoman uimarin ja viedä hänet liian kauaksi rannasta. Uintireisun jälkeen palasimme hostellin uima-altaalle ja porealtaalle hetkeksi elpymään ennen päivällisaikaa. Jos arvon lukijoista tuntuu siltä, ettemme tehneet päivän aikana juuri mitään, vaikutelma on aivan oikea. Emme tehneet juuri mitään ja se on täysin ToSun mukainen päiväohjelma täällä merenrantakylässä. Perussa olimme aivan riittävän kiireisiä ja nyt on aika relaksoitua.

 

Relajando

Relaksoitumista hieman haittasi Ollin kohdalla edelleen sekaisin oleva maha, joka ärtyy aina vähän väliä riippumatta siitä, mitä syö tai juo. Ehkäpä se tästä saadaan vielä kuntoon. Illalla kävimme vielä syömässä jossain itseään texmex-paikaksi mainostavassa raflassa. Loppujen lopuksi listalta löytyi kokonaiset kaksi meksikolaissantsia, muiden platoksien ollessa enemmän tai vähemmän paikallisia. Paikka oli kuitenkin ilmeisen suosittu, sillä ravintolassa oli paljon myös paikallista väkeä. Ravintolan viereen ajoi mm. paikallisen papin ohjastama vanha kübelwagen täynnä  muuta kirkon väkeä. Pappi oli ilmeisen ekumeeninen pukki, sillä muu seurue koostui ainoastaan naisista. Illallinen näytti muutenkin olevan katolisen kirkon konservatiivipiireillä aika vauhdikas, sillä sangriaa kului kannukaupalla. Meidänkin oli tarkoitus lähteä vielä katsastamaan Montañitan yöelämää, mutta väsymys, aikaero ja hieman kipeä olo yhdessä olivat liikaa ja päätimmekin vetäytyä yöpuulle.

Keskiviikko sairastettiin hostellin sängyssä.

Torstai aamulla olikin pitkästä aikaa aikainen herätys, sillä olimme buukanneet itsemme keskiviikkoiltana valas-tourille. Kuten nokkelimmat pokkelimmat saattavatkin jo arvata niin tarkoituksena oli siis bongata antarktiksen jääkylmistä vesistä päiväntasaajan lämpöön lisääntymään saapuvia ryhävalaita. Eli kello kahdeksan istuimme hostellin aulassa seuraamassa mukaan tulevien venäläisturistien aamupalan tilausta, juuri sillä hetkellä kun auton piti jo lähteä kohti Puerto Lopezia. Pienistä viivästymisistä huolimatta pääsimme kuitenkin matkaan Etelä-Amerikan malliin loppuun ajetulla ja täyteen ahdetulla tilaihme-hiacella. Automatka kesti onneksi vain puolisen tuntia ja tämän jälkeen Puerto Lopezin rantakadulla odoteltiinkin sitten taas jotain... Jossain vaiheessa Jaques Custööön (ranskalainen nimi) naisellisempi versio saapui paikalle ja ilmoitti olevansa paikallinen valasopas. Me emme kyseistä naista huomanneet, sillä samaan aikaan paikalle saapui myös sen verran hyvännäköinen ecuadorilaisneiti että... Rekkamiehelle tiedoksi että kuvaa ei ole eikä mitään muutakaan kontaktia sillä emme päässeet koko puolen päivän aikana yhteisymmärrykseen siitä, oliko kyseinen neiti ylipäätään täysi-ikäinen vai ei... Valaat, nuo meriemme pikku läskipallerot sen sijaan eivät antaneet kauaa odottaa itseään. Kolumbialaisen salakuljettajan näköinen kapteenimme otti veneessä olevista Yamahoista Oksan Tappimaisesti kaiken irti ja 10 minuutin kuluttua olimmekin jo avomerellä ensimmäisten valashavaintojen perässä. Olihan se aikas komeeta seurattavaa kun ties kuinka monen tuhannen kilon painoinen valas ponnistaa ylös merestä ja tippuu alas aiheuttaen samalla melkoisen vesipatsaan. Kuvasaalis on vähän mitä on mutta tässä ihmeteltävää...

 

Ballena

 

Otra ballena

 

Barco de pescadores

Aikamme valaita seurattuamme siirryimme lähemmäs rannikkoa, suojaisen poukaman suojiin. Tour-operaattorin mainostama box-lunch oli pettymykseksemme vain pieni rasia hedelmäsalaattia ja melko kuivakka muffinssi. Vetäisimme kuitenkin hedelmäsalaatit helttaan ja menimme vaihtamaan uimavarusteita päälle, sillä kyseisessä paikassa oli mahdollisuus snorklaamiseen. Muusta miehistöstä ainoastaan joku gringa-mamma lähti meidän lisäksemme uimaan. Sää oli hieman pilvinen mutta vesi oli aikalailla kirkasta ja korallien joukossa vilisti ties minkä väristä merenelävää. Veken kalabiologian tunneilta tuttuja fisuja ei paljon näkynyt mutta ainakin jotain pieniä sinisiä ja vähän  suurempi mustia kaloja uiskenteli ympäriinsä. Väittipä Niko nähneensä jopa hauen...

 

Lugar para snorklear

 

Snorklaamisen jälkeen luukutettiin taas niin lujaa mitä moottoreista lähti ja kohta oltiinkin taas Puerto Lopezin kalanhajuisessa satamakylässä. Sama tilaihme-hiace nouti meidät ja Montañitaan päästyämme menimme suoraan suihkun kautta syömään. Hostellin naapurissa on ihan pätevä pieni ravintola, josta lounas irtoaa 1,5 dollarilla. Söimme lihakeitot alkupaloiksi ja paistettua kalaa pääruoaksi, hyvää oli. Kyseisestä raflasta Suomen terveysviranomaiset varmaan saisivat jonkinlaisia puistatuksia. Keskiviikkoiltana päivällisen yhteydessä Niko poikkesi kyseisen raflan miestenhuoneessa ja huomasi ulkoilmakeittiössä vipeltävän ihkaelävän kanan. Siis noin kolmen metrin päästä varsinaisista ruuanlaittoastioista. No samapa tuo, kun ruoka on hyvää. Sitten pitikin selvitellä bussiaikatauluja viikonloppua varten. Hotellin ala-aulassa/ruokasalissa on yleensä enemmän henkilökuntaa kuin asiakkaita ja menimmekin kysymään sieltä josko joku tietäisi Puerto Lopez – Quito välin aikataulun. Ei kuulemma mitään ideaa. Eikä mitään ideaa mistä voi kysyä. No sitten nettiin kaivamaan tietoa ja bussifirmalla on kyllä kaikkien johtajien ja paikallisjohtajien nimet sivuillaan mutta ei aikatauluja. Viimein löysimme haluamamme Puerto Lopezin kotisivuilta... Nyt Niko viettäää siestaa ja mie kirjuuttelen blogia. Mahan kunto on vieläkin pieni kysymysmerkki. Huomenna pitäisi päästä surffaamaan jos täällä aikoo mennä... toivotaan että sää ja vointi on kohdallaan.

 

Y un poco en español: En Ecuador fuimos a pueblo Montañita para relajarnos. Montañita es un pueblito lleno de surfistas y hippies y es un lugar super relajado. Sitio perfecto despues de estudiar tanto en ValPO. Tambien fuimos a ver ballenas y este tour fue muy bien.

 

-Vatoslocos-