Heippa hei pitkästä aikaa! Blogia ei ole päivitetty kovin ahkerasti, koska Kuuban tarjoamat nettiyhteydet olivat paitsi kalliita, myös täysin perseestä. Tässä siis loppuosa Costa Rican vierailusta ja jatkossa päivitämme loppureissun tapahtumat nopeammalla tahdilla.

Jatkoa edellisestä numerosta: Bussin vaihdelaatikko kesti San Ramoniin asti, emmekä joutuneet tuuppaushommiin. San Ramonissa myöhästyimme täpärästi La Fortunaan menevästä bussista ja niinpä meillä oli aikaa palloilla tässä tuppukylässä nelisen tuntia. Perinteitä kunnioittaen kävimme ensimmäiseksi syömässä paikallisessa sodassa. Tämän jälkeen piti etsiä Ollille kengät, joilla hän kykenisi kävelemään aiemmin mainittu todella ikävän näköinen haava jalassaan. Lounaspaikkamme vieressä oli lähin kenkäkauppa, mutta näimme heti, että siellä ei Ollin toivomia Crocseja ollut hyllyssä. Kenkäkaupan nuori, mutta hyvän näköinen myyjäneito kuitenkin ajoi meidät kyselemään kyseisten sklobojen perään. Tämän jälkeen jouduimmekin kiertämään neljä-viisi kenkäkauppaa ja lopulta Olli sai lisätä kalmanhajuiset Reebokinsa rinkan painoksi ja asteli ulos kenkäkaupasta ylpeänä upouusien kirkkaanpunaisten crocs-kopioiden omistajana.

1249814964_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Upouudet aatteen väriset crocsit

San Ramonissa ei oikeastaan tapatunut muuta mainitsemisen arvoista. Illan mittaan pääsimme lopulta bussimatkan (70 km, 2,5 h) päätteeksi määränpäähämme La Fortunaan. Ensiksi näkemämme turismitoimisto oli juuri sulkemassa oviaan, mutta ystävällinen neitokainen keskeytti hetkeksi oven lukitsemisen ja neuvoi meille suunnan, josta voisimme kysellä majapaikkaa. Taapersimme Gringo Petes -nimiseen hostelliin ja huonekin löytyi välittömästi. Kaksi punkkaa neljän hengen dormitoriosta yhteensä kymmenellä taalalla yötä kohden. Buen precio! Respan täti valitteli, että joudumme jakamaan huoneen kahden neitokaisen kanssa. Tässä vaiheessa villit mielikuvat viattomista gringaprinsessoista alkoi pyöriä mielessä. Päätimme kuitenkin ensin mennä syömään. Matkalla kävimme vähän kyselemässä vaihtoehtoja parin päivän ohjelmistoksi tuossa Costa Rican extreme-urheilun mekassa. Saimmekin muutamia hyviä vaihtoehtoja ja läksimme päivällispaikkaan ynnäilemään kyseisiä mahdollisuuksia. Kohderaflassamme ei tarjoiltu minkäänlaisia alkoholijuomia, mutta tarjoilija kehoitti meitä noutamaan ruokaolusemme naapurin viinakaupasta. Ollihan singahti saman tien juomaostoksille ja palasikin pian siksarin kanssa. Tällainen ei varmaan Suomessa onnistuisi kovin helposti. Päivällisen jälkeen kävimme hakemassa seuraavaksi päiväksi pikku purtavaa ja painuimme huoneeseemme lepäämään.

Aamulla Niko heräsi ensimmäisenä gringaprinsessojen valmistautuessa uloslähtöön. Ja voi pettymysten pettymys; nukkuesssamme odottamamme prinsessat olivat vaihtuneet varsin tuhtiin jenkkiämmään ja ei aivan Playboy-mallin mittoja täyttävään ystäväänsä. Neitien poistuttua aloimme mekin pikku hiljaa kerätä itseämme ja suunnata kohti aamupalaa. Tai siis Niko aloitti Ollin vielä äänekkäästi nukkuessa. Tyypillinen tico-aamupala Gallo Pintoineen oli jälleen kerran loistava ja kämpille palattua Ollikin alkoi osoittaa heräämisen merkkejä. Siispä uudelleen aamupalalle. Toisesssa paikassa Ollin nauttima aamupala oli vähintään yhtä hyvä ja kahvi suorastaan loistavaa. Palvelu tosin jätti toivomisen varaa, sillä laskua anellessamme yksi tarjoilijaneito päätti vessan siivoamisen mielekkäämmäksi tehtäväksi ja koko muu henkilökunta oli yhtä kiirettä seurustellessaan Señor Kukalien kanssa naapuripöydässä. Ja taas kerran korttihöylän käyttö oli taas kerran ylivoimaista, kuten seuraava keskustelu osoittaa:

- Korttihöylä: ”Please, insert card again”

- Myyjäneiti: ”Sun täytyy laittaa pin-koodi”

- Olli: ”Toi höylä taitaa haluta sen kortin uudestaan”

- Myyjäneiti: ”Mitäh? Eiks sulla oo pin-koodia?”

- Olli: ”Ei ku toi tarkottaa espanjaks että lue kortti uudestaan”

- Myyjäneiti: ”Mitäääh???”

Vihdoin ja viimein saimme laskun maksuun ja lähdimme varailemaan illaksi tulivuoren ihailukiertuetta. Tähän turneeseen kuului kylpeminen kuumissa lähteissä ja illan päätteeksi buffet-päivällinen. Tämän lisäksi kävimme varaamassa sunnutain ohjelmaksi raftingia kuuleman mukaan maan parhaassa kaupalliseen tarkoitukseen valjastetussa joessa.

Kävimme hostellilla lounastamassa ja elpymässä ja pian jo lähdimmekin mr. Lava Lavan johtamalle kiertueelle. Hostellistamme tuli samaiselle kiertueelle myös kaksi sveitisiläistä milffiä, Karin ja Priska. Baldin tarjoamat kuumat lähteet olivat hieman liian tekemällä tehtyjä meidän makuumme. Paikkaa ei voi ainakaan luonnonmukaiseksi kehua. Vesi tosin oli lämmintä ja yhdestäkin altaasta, jossa vesi oli 67-asteista, jouduimme paikalliseen 50-asteiseen ”saunaan” vilvoittelemaan. Pitihän se arvata, ei kunnon saunaa vieläkään. Munien huljuttelun jälkeen lähdimme autolla kohti tulivuorta. Mr. Lava Lavalla on niin sanottu laavatakuu, eli jos vieraat eivät näe laavaa, pääsevät he seuraavana päivänä ilmaiseksi katsomaan tulivuorta. Autossa olikin kahdeksan henkeä edelliseltä illalta ja matkaseuranamme olleet hurrit jutustelivatkin mukavia koko matkan. Näköalapaikalle päästyämme alkoi henkesalpaava odotus, joka päättyi muutaman minuutin kuluttua nähtyämme pienen laavakiven vyöryvän alas tulivuori Arenalin rinnettä. Koko illan aikana emme nähneet laavaa aivan valtavia määriä, mutta ne muutamat tulenpunaiset laavakivet, jotka näimme vetivät kyllä sanattomaksi. Todella hienon näköistä yön hämärässä. Laavan lisäksi näimme joen rannan pusikoissa tulikärpäsiä ja paluumatkalla korallikäärmeen. Valitettavasti kyseinen matelija oli niin nopea liikkeissään ettemme ehtineet ottamaan siitä kuvia. Kyseisen korallikäärmeen myrkky on yksi vahvimmista väliamerikassa. Käärme on todella pieni, mutta sen purema voi aiheuttaa kuoleman tunnissa, mikäli uhria ei saada lääkärin hoiviin. Tämän jälkeen palasimme Baldiin päivällistämään Sveitsin mammojen kanssa. Illan mittaan selvisi, että kyseiset daamit olivat melko kokeneita Kuuban kävijöitä ja niinpä meillä riittikin kyseltävää koko päivällisen ajaksi. Ruokailun jälkeen mr. Lava Lava kävi noutamassa meidät hostellille ja pian olikin jo pikkupoikien nukkumaanmenoaika, sillä aamuherätys olisi kello 05.00. Mikäli joku lukijoista suunnittelee matkaa Costa Ricaan ja La Fortunaan niin Mr. Lava Lavan järjestämiä matkoja voi suositella. Kaveri on sopivan hullu ja show-mies henkeen ja vereen, joten tylsää ei takuulla ole. Juttua riittää ja poliisivilkku autossa takaa sen että matka etenee nopeasti.

1249814984_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Allasbaarilla

1249814999_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Näkymä pilviselle Arenalille

1249815032_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Turisti

1249815045_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Arenal illalla

Sunnuntaiaamuna heräsimme kello 05.00. Keräsimme nopeasti romumme, pesimme legot ja verhosimme groteskit vartalomme. Tässä yhteydessä Olli juhlallisesti luopui Reebookeistaan askartelemistaan haavanparannuslenkkareistaan. Pian jo painelimme pihalle odottamaan kyyditystä raftingmestoille ja auto saapuikin aivan ajallaan. Matkaoppaamme Ricky veti pienimuotoista showta koko matkan ja ainakin jenkkiteinitytöt jaksoivat hihitellä kyseisen mikkihiiren vitseille. Muuna matkaseuranamme oli pari brittiä ja hollantilaispariskunta. Vajaan kahden tai kolmen tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme aamupalapaikkaan, jonka buffet-aamiainen sisälsi muun muassa... aivan oikein: Gallo Pintoa. Aamiaisen jälkeen vaihdoimme päällemme uimavaatteet, vaikka tarkoitus olisi mennä kumiveneellä jokea alas. Matkasimme vielä pikkubussilla reilun puoli tuntia raftingin aloituspisteeseen, Rickyn selittäessä turvatoimia ja jakaessa porukan kuuden hengen venekuntiin. Tämän suurjaon yhteydessä Ricky onnistui heittämään sellaisen läpän, että koko bussi repesi yhtä henkilöä lukuunottamatta. Kaliforniasta kotoisin oleva maailmanpelastajavaltion ranger-teppo ei ollut kovin tyytyväinen Rickyn kuuluttaessa herran olevan Meksikon Kaliforniasta... Meidän venekuntaamme kuului lisäksemme kaksi skotlantilaista jamppaa ja floridalainen pariskunta.


 

Haavanparannuslenkkarit1249815074_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Vihdoin pääsimme siis asiasta rafting-lauttaan ja Pacuera-joen virran vietäviksi. Alkuun särmä oppaamme Fernando hieman kokeili, miten melonta venekunnalta sujuu, sillä jos se ei sujuisi hyvin, meidän pitäisi valita koskissa niin sanottu chicken line ja parhaat tyrskyt jäisivät kokematta. Ensimmäisistä koskista venekuntamme selvisi kunnialla, vaikka osasta paateista porukkaa pääsikin samantien jokeen uimaan. Hetken päästä tuli vähän rajumpi koski, jossa menimme kylki edellä kiveen. Tämän seurauksena hitaimmat veneen pohjalle menijät, Niko ja Floridan poika, pääsivät uintireissulle. Niko pääsikin melkoiseen linkoon, sillä aallon painaessa vahvasti alaspäin pelastusliivien nostovoima ei aivan riittänyt ja pienen sukeltelun jälkeen olikin jo pakko vähän käsillä sätkiä kohti pintaa. Pienen happihyppelyn jälkeen aalto vei jälleen pinnan alle, mutta pian pyörteestä päästiin irti ja toisen veneen opas ystävällisesti auttoi ylös vedestä ja vei takaisin omaan purkkiin. Miehistövajausta paikattiin myös toisesta veneestä tippuneella neitokaisella, joka ei meidän purkissamme kauaa viihtynyt. Jo heti seuraavassa koskessa törmäsimme jälleen kylki edellä kiveen ja kyseinen neito lähti uintiretkellä... ja Niko kanssa. Tällä kertaa joessa ei tarvinnut kauaa viihtyä, vaan Olli toisen skotin avustamana keräsi puolisukeltajan takaisin veneeseen. Tämän jälkeen raftailu sujui jo mallikkaammin ja kaikki kosket laskimme rajuimmista paikoista. No chicken line, pura vida! Puconin jokiseikkailuun verrattuna Pacuera paini aivan eri sarjassa, kuten lukuisat lautasta tippujat osoittavat. Koskien välillä ehdimme myös hieman rentoutumaan, nautimme trooppisesta kaatosateesta ja ihailimme sademetsiä sekä vesiputouksia. Fernando kertoi jossain vaiheessa jutustellessamme että hän työskentelee saman firman palveluksessa, mutta useammassa eri hommassa. Välillä rafting-oppaana, välillä snorklaus/sukellus-oppaana ja silloin tällöin myös surffaus-opettajana. Ei huono diili, palkka ei välttämättä ole niitä maailman korkeimpia mutta ainakin puitteet ovat hieman eri luokkaa kuin perus toimistokuutio. Summa summarum: nää on taas niitä kokemuksia kun ei oikein voi blogissa eikä saunan lauteillakaan selittää siten että tunnelma olisi lähelläkään koettua joten suosittelemmekin kaikkia kokeilemaan raftingia itse... Pura vida!!!

1250090452_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Whitewater rafting in the middle of Jungle

1250090480_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

entramos a cañón

1250090501_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

1250090587_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Niko esta listo para saltar!

1250090608_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Que pasooooo????

1250090638_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

No es nuestro balsa...

1250090670_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

...son los gringos!

Reilun kolmen tunnin jokilauttailun jälkeen saavuimme takaisin paikkaan, jossa olimme nauttineet aamiaisen ja nyt olisi aika ticolounaan. Ruokailun jälkeen eri kaupungeista tulleet turistit jaettiin uusiin ryhmiin sen mukaan, kuka oli matkalla mihinkin kaupunkiin. Näin tämän rafting-turneen yhteydessä oli mahdollista matkata samalla uuteen paikkaan ja säästää ainakin aikaa jonkin verran. Illaksi saavuimme siis taas San Joseen ja tuttuun Pangea-hostelliin. Hostellissa kaikki sujui totutun hyvin. Firman ravintola jätti kuitenkin hieman toivomisen varaa. Päätimme käydä päivällistämässä hostellin raflassa, koska olimme väsyneitä ja se olisi helppo vaihtoehto. Tämä päätös alkoi osoittautua huonoksi jo tilausta tehdessämme. Täysin välinpitämätön tarjoilija ei juuri suutaan aukaissut, mutte joten kuten tilaus saatiin tehtyä. Ruokia saimme odotella melko pitkän aikaa, mutta lopulta ehkä hieman hintavat, mutta mitäänsanomattoman pienet annoksemme saapuivat... ilman haarukoita tai veitsiä. Olli pyysi kyseisiä työkaluja tarjoilijalta, joka lupasikin tuoda ne ahora misma. Aseita ei kuitenkaan alkanut kuulumaan, ja niinpä Niko kävi kysäisemässä, olisiko baaritiskillä lusikoita. Lusikoiden tarvetta piti kuitenkin selvittää tarjoilijalle, joka selityksen saatuaan ei lusikoita myöntänyt vaan lupasi hoitaa haarukat ja veitset pöytään. Lopulta ruokailuvälineet saapuivatkin pahoittelujen kera ja pääsimme nauttimaan kylmää päivällistämme. Turha varmaan sanoa, että pojille ei hirveästi tippiä kertynyt.

Olimme varanneet aamuksi lentokenttäkuljetuksen kello 07.40. Niinpä kello 05.30 hostellin vastaanoton setä tuli koputtelemaan oveen ja kyselemään, josko haluaisimme vaihtaa kuljetuksen tuntia aikaisemmaksi, koska kaupungissa oli melkoisesti trafiikkia. Epäröimme hieman, koska meitä väsytti aivan perkeleesti ja normaalisti matka kentälle kestää 25 minuuttia. Respan setä sanoi kuitenkin matkan kestävän ainakin tunnin ja sai vakuutettua meidät vaihtamaan kyydin ajankohtaa. Siispä pakkasimme matkatavaramme ja heitimme rinkat pykälään. Matka kentälle tosiaan kesti yli tunnin ja sen jälkeen saimmekin nauttia lentokenttäveron maksusta. Totuttuun tapaan halusimme ensimmäiseksi rinkoista eroon ja suuntasimme check-iniin. Lentoyhtiön edustaja kyseli Kuuban turistikorttien perään ja niinpä jouduimme kaivamaan ne esille jo Costa Ricassa. Ollin kysyttyä, mikä olisi seuraus, jos kyseistä korttia ei löytyisi, vastaus oli, että he myisivät sellaisen ja vieläpä samaan hintaan kuin suurlähetystö. Eli turha tällaisista etukäteenpakkohommatalippusista on murhetta kantaa. No, onneksi käytimme päivän Chilessä siihen, että kävimme Kuuban suurlähetystössä... Check-inin jälkeen kävimme aamupalalla Burger Kingissä, koska muita paikkoja ei ollut tarjolla. Kahvi oli pahaa, mutta ranskikset ja etenkin hamppari aika paljon parempia kuin niin sanottu Iivosen kerrosvaneri Santiagossa. Lentokentällä oli liikaa aikaa ja niinpä päätimmekin muistaa kaukana pohjolassa oleviaa perheitämme ja ostaa tuliaisia. Tämän jälkeen nousimmekin jo kohti Kuubaa, tuota kylmän rommin, kuuman salsan, kalliiden elintarvikkeiden ja halpojen prostituoitujen kommunistivaltiota vievään koneeseen. Costa Ricalaiset lentoemut olivat pieni pettymys tällä lennolla..


Vatoslocos y Havanna Blues