Cuba osa 4.

Uusi viikko valkeni aurinkoisena ja niinpä mekin heräsimme jo kukonlaulun aikaan ja lähdimme etsimään kaupungilta aamupalastuspaikkaa. Casalla emme voineet syödä, sillä leipälähetti ei ollut vielä saapunut. Niinpä suunnistimmekin 24 h auki olevaan cocinitaan vain kuullaksemme että leipää ei ole vielä, eikä oikeastaan mitään muutakaan syötävää. Kun kaupungin keskustastakaan ei löytynyt ainuttakaan auki olevaa ravintolaa, päätimme käydä ilmoittamassa Ecoturin pojille että lähdetäänkin matkaan vasta ysiltä. Olimme siis sopineet lähtevämme saaren sotilasalueelle aamulla klo 0800 ja kun reippaasti kahdeksan jälkeen ketään ei näkynyt, naulasimme oveen lapun että tulemme uudelleen klo 0900. Tämän jälkeen kävimme omatoimisesti ostamassa leipää ja palasimme takaisin majapaikkaan. Talon emäntä huuteli että ei oo vieläkään aamupalaa ku ei oo leipää. Talon isäntä totesi että katsopas kun on fiksuja poikia huomatessaan leipäpussin ja niinpä siis saimme vihdoinkin murua rinnan alle. Seuraava tehtävä oli ostaa vettä ja koska kaupat täällä aukeavat klo 0900 niin pääsimme jo puoli kymmenen aikaan kauppaan sisälle. Tämän jälkeen piti etsiä mittariauto. Kaikki kylän taksit olivat kuitenkin kadonneet kuin maan nieleminä ja puolen tunnin etsimisen jälkeen suunnistimmekin Ecoturille katsomaan josko toimistossa olisi joku jo paikalla. Sitten kävikin ensimmäisen kerran hyvä tuuri tällä Kuuban reissulla. Paikalla oli 10 saksalaista opiskelijaa, vieläpä suurin osa naisia ja heillä oli sama matkakohde kuin meilläkin. Ecoturin pojat olivat hoitaneet kyydinkin valmiiksi. Toisen maailmansodan aikainen venäläinen turistibussi kiilteli ylväänä aamuauringosa. Tai olisi varmasti kiillellyt ellei ruoste olisi raiskannut valtion linja-autotehtaan 60 vuotta sitten ruiskuttamaa metallihohtoväriä. Joka tapauksessa nousimme bussiin ja matka saattoi alkaa. Pitkä nenä systeemille!


Tällaisella mörköllä ajeltiin sotilasalueella.

Matkan aikana ohitimme saaren toiseksi isoimman kaupungin Santa Fe:n, lukuisia hylättyjä tehtaita, ränsistyneitä maatiloja, tupakkaplantaasin ja rommitehtaan. Valitettavasti Nikon ehdottama pikainen pysähdys kyseisellä tehtaalla ei ollut mahdollista. Niinpä jatkoimmekin suoraan matkaa kohti etelässä sijaitsevaa sotilasaluetta ja sen tarkastuspistettä. Tarkastuspiste oli kuin rajanylityspaikka ja kaikkien passit tarkastettiin, tai meiltä vain passikopiot, ja jokainen reppu ratsattiin. Tämän jälkeen ajelimme todella huonokuntoista tietä välillä pysäten ihmettelemään kiven päällä kasvavia puita sekä oppaan noutamia jotain aivan tajuttoman rumia elukoita, joista yksi puraisi tyhmää saksalaista käteen! Kahdenkymmenen neljän kilometrin matkaan meni noin tunti ja lopulta saavuimme jonkinlaiselle sääasemalle, jossa paikalliset meteorologit katselivat telkkaria ja joivat rommia. Ei paskempi duuni. Pilssivesien tyhjennyksen jälkeen lähdimme katsomaan läheistä luolaa, jossa oli luolamaalauksia. Opas selitti, mitä mikäkin töherrys esitti ja tulkinnan siitä, mitä tämänlainen kuva merkitsi. Kivan näköisiä ympyröitä ja nuolia, ei siinä mitään. Luolan jälkeen oli vuorossa sotilasaluevierailun pääkohde, hiekkaranta. Tämä ranta olikin aika siisti ja päässee koko reisun top-5 biitsien joukkoon. Hiekka oli pehmeää ja valkoista ja turkoosin värinen vesi oli todella lämmintä. Hirveän kauaa emme voineet rannalla palloilla sillä näillä leveysasteilla ja varsinkin paikoissa, joissa varjoa ei juuri ole, aurinko paistaa todella intensiivisesti ja polttaa pohjoismaisen orvaskeden karrelle. Rannalta palailimme sääasemalle, jossa meteorologit ja oppaamme katsoivat leffaa, jonka aiheena oli nuoren miehen kerhityskertomus mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta. Elokuva vaikutti ihan hyvältä, mutta sen katsomisen keskeytti ensin talon takapihalla palloillut iguaani ja sen jälkeen kiireiset saksalaiset, jotka halusivat palata Nueva Geronaan. Meilläkin oli jo sen verran nälkä, että paluu kaupunkiin kuulosti hyvältä ja matkalla hekumoimme jo ajatuksella Geronan italialaispitserian juustopitsoista ja juustopitsoja tarjoilevasta tarjoilijattaresta. Sotilasaluevierailu oli kaikenkaikkiaan aika onnistunut, mutta totesimme, että onneksi pääsimme rovaniemen polttajien ryhmän mukana bussikyydillä. Jos meidän olisi pitänyt ottaa taksi tai vuokrata auto, reissu olisi tullut aika kalliiksi, eikä luolamaalaukset ja hiekkaranta todellakaan ole yli sadan euron arvoinen nähtävyys.

Varuskunnan ranta. Hieman siistimpi kuin PorPr:n vastaava.

Kiven päällä kasvava puu ja puun vierellä poseeraava opas.

Keskellä olevan kuvion sakarat osoittavat tarkalleen pääilmansuuntiin. Mustaa magiaa vai ikiaikaista tiedettä? Piru tietää.

Tällaisia monstereita kuvittelimme näkevämme vain sunnuntaiaamuyön kylmänhikisinä tunteina.

Paluumatkan jälkeen pitseriaan päästyämme pirteä, hyvännäköinen, mutta lyhythameinen tarjoilijaneito pääsi yllättämään meidät toden teolla. Hän toi eteemme ruokalistan ja kysyessämme, mitä listan pitsoista olisi tarjolla, hän vastasi että kaikkia. Edellisillä kerroilla tarjolla oli ollut juustopastaa tai juustopitsaa. Tilasimme siis kuralätkät ja oluet molemmille ja koska edellisestä ruokailusta oli kulunut noin seitsemän tuntia, lounas todella maistui hyvälle. Ruokailun jälkeen ostimme samaisesta raflasta muutaman bissukan kämpillä nautittavaksi ja palasimme casa particulaariimme elpymään.

Kuuban ravintolascene on loistoesimerkki paikallisen järjestelmän järjettömyydestä. Periaatteessa ravintolat omistaa valtio. Tämä johtaa siihen, että ravintoloilla ei ole varsinaisia tulostavoitteita, sillä valtiohan voi korjata kassavajettaan keräämällä lisää veroja. Näin ollen valtion rafloissa palvelu on hidasta, välinpitämätöntä ja muutenkin vähän mitä sattuu. Lisäksi menu saattaa olla kaiken kattava, mutta loppujen lopuksi tarjolla ei olekaan kuin esimerkiksi juustopastaa tai juustopitsaa ja useasti myös ruuan laatu jättää toivomisen varaa. Suomen koulujen ruokalat ja varuskuntien muonituskeskukset pieksevät nämä ”ravintolat” meidän kokemustemme mukaan 6-0. Hinnat kyllä ovat melko huokeita ja tavallisellakin kansalla on varaa käydä näissä paikoissa.

Valtion omistamien ravintoloiden lisäksi Kuubassa on myös yksityisiä ravintoloita eli paladareja. Paladareissa ruoka maksetaan peso convertibleillä ja annokset maksavat 8-12 CUCia, eli siis rivikuubalaisen kuukauden palkan. Paladarien ideana on siis nyhtää rahat pois turisteilta. Niinpä joissakin paladareissa on useita menuja, joissa on eri hinnat. Paladarin sisäänheittäjän on sitten arvioitava mahdollisesti ruokailemaan tulevan asiakkaan maksukyky ja -halu ja valittava hänelle sopiva hinnasto. Todella kätevää! Niinpä paladareissa pitää hinnoista aina neuvotella. Paladareilla on myös toiminnassaan tiettyjä rajoituksia. Ne saavat kerrallaan tarjoilla 12 asiakkaalle ja ne eivät saa tarjoilla naudanlihaa, langostaa tai katkarapuja. Näissä tuotteissa valtiolla on monopoli. Molempia rajoituksia kuitenkin kierretään ahkerasti.

Samantyyppinen systeemi on takseilla. Valtion omistaman Cubataxin matkat maksetaan peso convertibleillä ja esimerkiksi mittarinmukainen matka Havannan lentokentältä kaupungin keskustaan maksaa hiukan reilun 10 CUCia. Eli jälleen sen rivienricon kuukausipalkan. Cubataxin lisäksi on olemassa muita takseja, joita paikallisetkin voivat käyttää. Nämä eivät kuitenkaan ole virallisia valtion takseja ja niinpä esimerkiksi matkamme sotilasalueelle olisi pitänyt tehdä Cubataxin kiskurihinnoilla. Olemme valmiit, ainakin jossain määrin, ymmärtämään köyhemmissä ja heikomman elintason maissa harrastettavaa pienimuotoista turistin koijausta, mutta tällainen valtiojohtoinen pakkorahastus on naurettavaa. Tämän lisäksi tästä monimutkaisesta systeemistä hyötyy ainoastaan Kuuban valtio ja suurin kärsijä on kuubalainen kuluttaja, veronmaksaja ja toveri. Kyllä sosialismi on ihana asia!

Tämän vuodatuksen jälkeen heräsimme aurinkoiseen tiistaiaamuun. Lentomme Havannaan oli iltapäivällä, joten meillä oli vielä jonkin aikaa tapettavana. Siispä jälleen kerran otimme suunnan Nueva Geronan pääkatua ja sitä kautta Etecsalle tekemään nettikatsausta. Olematon sähköpostin ja lärvikirjaviestien määrä osoitti, että meitä ei juuri kotimaassa kaivata, mutta taidamme silti palata Suomeen aiemmin esitellyn aikataulun mukaan. Nettikatsauksen jälkeen palailimme pääkadulle etsimään parturia ja törmäsimme johonkin paikalliseen pedroon, joka halusi meidän vievän kirjeen kaverilleen suomeen. Totesimme, että kirjekuorta emme aio viedä, mutta yksi postikortti saattaisi olla mahdollisuuksien rajoissa. Sovimme tapaamisen parin tunnin päähän kaupungin keskuspuistoon, jotta meillä jäisi aikaa käväistä kämpillä ja poiketa lounaalla. Lounaan jälkeen menimme puistoon odottamaan pedroa, mutta häntä ei näkynyt missään. Emme jaksaneet kovin kauaa odotella vaan lähdimme kämpille valmistautumaan lentokentälle siirtymiseen. Matkalla poikkesimme leikkauttamassa hevilettimme siedettävämpään pituuteen ja sitten olikin jo aika siirtää itsemme ja matkatavaramme kentälle. Saarella 20 vuotta asunut saksalainen dieter vei meidät kentälle ja vastaili kysymyksimme ulkomaalaisen elämästä saarella mielellään ja vahvalla sakemanniaksentilla. Lentokentällä jätimme rinkan yhtiön huostaan, nautimme kahvit ja appelsiinijuomat sekä katselimme espanjankielistä Harry Potteria. Ecoturin jonkinlainen päällikkö kävi myös haastattelemassa meitä ja kysyi että mitä maksoimme bussikyydistä saksalaisten kanssa. Kuulemma kyseinen bussikyyti oli ollut jollain tasolla laiton ja joku oli lahjonut jonkun ja joku oli tehnyt paljon paperityötä. Mutta häntä ei kuulemma suuremmin kiinnosta, halusi kuulemma vaan tietää hinnan. Lento Antonov-potpurikoneella meni ok ja Havannassakaan ei illan mittaan ihmeempiä tapahtunut. Palasimme Rosan casaan, kävimme syömässä ja painuimme nukkumaan.

Havanna, vol. 2

Seuraavana päivänä meillä oli tarkoitus etsiä jonkinlainen kursio tuleville päiville. Tsekkasimme yhdessä hotellissa olevan matkatoimiston tarjonnan (kaikki hotellit myy samoja matkoja) ja totesimme että emme maksa sikahintaisista eläkeläismatkoista penniakään. Eli meillä olisi siis aikaa tapettavaksi Havannassa. Teimme lyhyen mutta kattavan toimintasuunnitelman. Ostamme tuliaiset, rommit, sikarit, valkoiset puvun housut, feikki reibanit, feikki kultakellot ja vähän panamahattujen tyyliset hatut. Kaikkeen tähän meillä on siis vain kolme päivää käytettävissä.

Havannan bicitaxit saattavat olla hieman onnettomuusalttiita

Aivan ensimmäiseksi päätimme kuitenkin käydä tyydyttämässä kultturelleja mielihalujamme museossa. Havana Club on luultavasti Kuuban tunnetuin rommi ja niinpä kyseisellä lafkalla on havannasssa myös rommimuseo. Niinpä otimme suunnan kohti satamaa ja löysimmekin pian kyseisen museon. Koska seuraava turistikierros oli englanniksi, emme jääneet odottamaan espanjankielistä vaan lähdimme kierrokselle yhdessä saksalaisten ja englantilaisten kanssa. Museokierroksen ajan oppaanamme toimi varsin virallista englantia pienellä rallikorostuksella puhuva muodollisesti varsin pätevä nuori nainen (Oskulle terveisiä, että neidillä oli erittäin kauniit vihreät silmät). Kierros oli lyhyt mutta sitäkin asiapainotteisempi. Opimme että sokeria tehdään sokeriruo'oista ja rommitehtaalla sokeri sitten muutetaan erinäisten muodonmuutosten mukana rommiksi (Toim. huom. Ei se aivan näin mene, mutta ihan sama). Kaiken kaikkiaan varsin opettavainen informaatiopaketti.

Kuuban lännentehtaat eli paikallinen sokeritehdas... mutta mutta, mistä saa höyrymakkaraa???

Vaikka oppaamme olikin varsin viehättävä pakkaus, kierroksesta päällimmäisenä jäi mieleen todellinen unelmaduuni. Maestro ronero, eli pohjalaasittain rommimestari, on kaikkien rommilaatujen herra ja hidalgo, eli herra ylipäämaistaja. Rommimestareita on Kuubassakin ainoastaan yhdeksän ja näistä neljä Havana Clubin palveluksessa. Moni lukija varmaan arvaa että kun työnhaku kesän taittuessa kohti syksyä alkaa, ensimmäiset hakemukset lähtevät suoraan Kuubaan. Museokierroksen lopussa oli mahdollisuus maistaa 7 vuotta vanhaa rommia ja myös me pitkin hampain suostuimme juomaan pienen lasillisen.

Rommimuseon jälkeen poikkesimme pienellä välipalalla ja jatkoimme kohti oletettua käsityö (lue: turistin koijaus) aluetta. Matkalla huomasimme eräässä Havannan lukuisista ränsistyneistä rakennuksista oviaukosta muutaman vanhan auton. Olimme eksyneet paikalliseen automuseoon ja päätimme käväistä ihailemassa menopelejä ajalta, jolloin Toyota oli vasta pilke Jamayuri Toyotan silmäkulmassa. Sisäänpääsymaksu oli 1 CUC/turisti ja kaksi lisää kameran käytöstä. Särmänä kaverina Olli huomasi, että hinnastossa oli myös mahdollisuus sisäänpääsyyn 1 CUP:lla ja tästäkös markkinat syntyivät. Niko oli jo sisällä museossa ja varoitteli liian tiukkasanaisesta kritiikistä puoluetta ja keskuskomiteaa kohtaan Ollin vasta kerätessä puhtia pienimoutoiseen hintaneuvotteluun portieerin virkaa toimittavan rouvashenkilön kanssa. Tässäkin firmassa turisteilta kerättiin 25 kertainen sisäänpääsymaksu paikallisiin verrattuna. Lopulta menimme molemmat sisään ja näimmepä museossa ihan aidon Camilo Cianfuegosin kärryn. Vallankumous ei siis ollut unohtunut edes automuseossa.

Camilon coche

Toinen wanha auto

Ei kaivanne esittelyjä.

Käsityömarkkinat olivat seuraavan turistikierroksen kohde. Veri guud price for juuu kuului taas jokapuolelta ja niinpä mekin erehdyimme ostamaan ja tukemaan paikallisia kädentaitajia. Kuubakotsat molemmille ja tuliaisia kotiin ja äkkiä pois. Matkalla kotiin osuimme jostain kumman syystä valtion rommi- ja sikarikauppaan. Sikaritiskillä kohtelias ajat sitten neitokaisen statuksen menettänyt vanha nainen kyseli että minkäslaista parrua pojat polttelee. Savuttomina emme osanneet tietenkään sanoa oikein yhtään mitään vaan kyseltyämme vähän aikaa tyhmiä siirryimme kohti tutumpia ympäristöjä ja rommihyllyä. Hyllyssä oli jos jonkinlaista Havana Clubia ja me päätimmekin kysyä tarkempaa informaatiota baaritiskin harmaantuneelta baarimestarilta (koskahan alkoon saadaan baaritiski??? ei varmaan ennen kuin Liisa Hyssälä tai Päivi Räsänen on suomen presidentti). Baarimestari oli melkolailla hyvässä sopassa tai näytteli yhtä hyvin kuin Heikki Kinnunen, mutta tiesi aika paljon enemmän rommeista kuin me. Havana Club on kuulemma tunnetuin mutta ei suinkaan Kuuban paras rommi. Vanha mestari totesi että mennään tonne tiskille vähän maistelemaan ja kaatoi kolmesta eri pullosta juomaa maistiaismukeihin. Yksi oli hieman wiskinmakuinen, yksi todella hyvää rommia ja kolmas jotain makeaa mutta varsin helppojuontista. Viimeinen vaihtoehto oli kuulemma para mujeres. Naureskelimme hetken aikaa baarimestarin jutuille, joimme rommit pois ja ostimme pullon tuliaisiksi. Hetken aikaa olimme juuri siinä Kuubassa mitä lähdimme täältä reissulta hakemaan. Koska päivän hommat oli enemmän tai vähemmän tehty, kävelimme päämäärättömästi kunnes huomasimme istuvamme pienessä baarissa mojitot nenän edessä. Eipä aikaakaan kun pöytäseurueeseemme liittyi myös baarin omistajan poika. Jannu oli töissä tupakkatehtaalla ja halusi myydää meille pimeitä sikareita. Kuuban valtio myy sikareitaan todella kalliilla hinnalla ja tästä syystä mustan pörssin kauppa kukoistaa. Valitettavasti moni myyjä myy heikkolaatuisia tai ilmapusseilla tms dadalla täytettyjä pöllejä. Tästä meitä varoiteltiin totesimme yhteen ääneen ja lähdimme kaverin kotiin katsomaan valikoimaa. Sikareita ei kuitenkaan löytynyt vaan ne oli jo myyty. Niinpä koimmekin parhaimmaksi sopia uuden tapaamisen seuraavaan päivään ja lähdimme kävelemään kohti casaa. Matkalla toinen myyjistä tuli kuitenkin ilmoittamaan että toisella kaverilla olisi myytävää. Niinpä päätimme katsastaa vielä tämänkin paikan. Kavereiden vakuuttelu Kuuban turvallisuudesta jätti kuitenkin pienen epäilyksen siemenen ja niinpä jaoimme iskuryhmämme kahteen hieman pienempään yksikköön. Niko jäi alakertaan vahtiin kun Olli lähti myyjien mukana ylös asunnolle. Talo oli ilmeisesti jollain tasolla myyjien perheen tms tuttujen. Sikarilaatikkoja löytyi jos jonkinlaisia ja loppujen lopuksi olimme molemmat ylhäällä tarkkailemassa laatua. Koska emme kumpikaan polta emmekä tiedä sikareista yhtään mitään niin tottakai tuotteet näyttivät hyviltä. Neuvottelimme sopivan hinnan ja valitsimme mm. Fidelin polttamaa sikariplaatua. Meillä ei ollut käteistä, joten lähdimme pankkiautomaatille. Sikaripräkäri käveli sopivan etumatkan päässä ja me seurasimme sikarilaatikot armeijan sipulisäkissä. Poliisia eikä muitakaan viranomaisia ei kuulemma tarvittu sekoittamaan pakkaa. Emme tiedä että ostimmeko loppujen lopuksi oikeaa tavaraa vai jotain aivan muuta, mutta rahat eivät ainakaan menneet Kuuban valtion pohjattomaan kassaan. Ja olipa ostotapahtuma kokonaisuudessaankin kokemuksen arvoinen.

Onnistuneen kulttuuri- & shoppailu teemapäivän jälkeen lähdimme laahustamaan kohti majapaikkaa ja siellä odottavia Rosan laittamia pöperöitä. Matkalla pohdimme ansainneemme oikein kunnon rillutteluillan ja päätimme saman tien ostaa kotimatkalle humppatölkit Bucanero-olutta. Kioskilla joku paikallinen puliveivari koitti väkisin pummia bisseä itselleenkin, mutta pidimme tiukan linjan ja sanoimme, että herra on vapaa ostamaan omat oluensa. Kämpille päästyämme päivällistimme, siivosimme itsemme, kirjoittelimme blogia ja nautimme pieniä määriä Havana Clubia. Illan mittaan päätimme lähteä jo tutulle 23 kadulle etsimään uusia tutustumisen arvoisia paikkoja poiketen luonnollisesti tukikohdaksi muodostuneen slovakibaarin kautta. Lopulta päädyimme jonkinlaiseen jazz-luolaan, vaikka kumpikaan ei kyseisestä soitinmasturboinnista pidäkään. Musiikin lisäksi baari oli muutenkin aika perseestä, eikä tilannetta parantanut laimeat Cuba Libret. Baarimikko oli kovasti hämmästyneen näköinen Ollin pohdiskellessa kovaan ääneen, että on se kumma, kun Suomessa Cuba libre nautitaan rommin kanssa ja Kuubassa, juoman kotimaassa, rommia ei lasista löydy. Lopulta baarienrico ymmärsi yskän ja kaatoi Ollin lasiin lisää rommia ja näin säästyttiin mielipahalta. Kämpille palasimme kohdalle osuneella pimeällä Lada-taksilla ja Ollin myöntäessä Rosalle, että emme olleet käyttäneet valtion taksipalvelujen keskuskomitean hyväksymiä vallankumouksellisia taksipalveluja, saimme melkoisen läksytyksen. Rosa ei oikein ymmärtänyt, että mieluummin tuemme paikallisen yksityishenkilön taloutta, kuin valtion pohjatonta kassaa, joka käyttää varansa nähtävästi erittäin epätehokkaasti eikä ainakaan kansalaisten elämänlaadun parantamiseen.

Suomalainen korkin tinttaus

Torsaina suunnitelmissa oli mennä katsomaan Bahia de Havanan toisella puolella olevaa linnoitusta, joka on aikanaan rakennettu suojelemaan kaupunkia ja sen satamaa toistuvilta hyökkäyksiltä. Ensin päätimme kuitenkin hankkia molemmille kunnon feikkialistajaraybanit sekä Ollille kultaisen rantarolexin. Katujen kelloseppiä ei matkalla juuri näkynyt, mutta asiantuntevia optikkoja kohtasimme muutaman. Herrojen valikoima vain oli kovin suppea ja siskonmiehenkaimanveljiä haettiin taas pitkin kaupunkia. Viimein löytyi yhdet asiallisen oloiset kusipäälasit. Maailmankuulut Roy Ben -aurinkolasit herrat hinnoittelivat 20 CUC arvoisiksi. Ollin tarjottua viittä peso convertibleä arvon katuoptikot muuttuivat myös koulutetuiksi psykiatreiksi ja diagnosoivat Ollin olevan hullu. Potilas myönsi tilanteen ja tarjosi uudelleen viittä vapaasti vaihdettavaa. Katuinstrun loppuunmyynnin ansiosta lasit olisi saatu 18 CUC:lla, mutta tämä ei hullulle asiakkaalle riittänyt, vaan päätimme lähteä havistelemaan historian siipiä. Linnoitukselle pitää mennä lautalla tai autolla, sillä uintimatka Bahian toiselle puolelle on hieman pitkähkö reppu selässä ja tunnelissa ei ole minkäänlaista kevyenliikenteen väylää. Kohtasimme kadulla ihka oikean mersutaksin ja ilmastoitu kapitalistiauto voitti tällä kertaa kaupungin runsaan ladatarjonnan. Linnoitukseen päästäkseen pitää maksaa 5 CUC sisäänpääsymaksu sekä 2 CUC lisää, jos haluaa vierailla majakassa. Paikalliset joutuvat maksamaan samat nimellismäärät, mutta eri valuutassa eli 5 CUP ja 2 CUP. Jälleen siis valtio kusee turistia silmään. Tällä kertaa lipunmyynti oli niin hidasta ja lipunmyyjätäti niin elämäänsä kyllästyneen oloinen, että edes Olli ei viitsinyt alkaa reklamoimaan tästä ulkomaalaisten syrjinnästä. Linnoitus oli ihan siisti ja käsiasekokoelmista löysimme jopa Valtion Kivääritehtaan aikanaan valmistaman 9mm Lahti-pistoolin. Majakka olikin sitten vierailun kohokohta. Kuuban vanhimman majakan huipulta avautui hieno näköala maan pääkaupungin ja sen sataman yli. Tämän lisäksi majakan 1800-luvun lopulla rakennettu alkuperäinen valon pyörittämiseen tarkoitettu koneisto on edelleen toiminnassa. Silloin laivat oli puuta ja ranskalaisetkin osasivat rakentaa jotain toimivaa. Tämän jälkeen kävimme läheisessä ravintolassa taas ihailemaa systeemin rohkaisemaa tehokasta ja nopeaa palvelua. Ruokatauon jälkeen lähdimme talsimaan kohti Casa Blancaa, erästä Havannan kaupunginosaa, josta pääsisimme lautalla vanhaan Havannaan. Noin viisi minuuttia kestäneen meriseikkailun jälkeen päätimme käydä housukaupoilla edellisenä päivänä tiedustellulla kojulla. Housukauppias oli todellinen ammattilainen, sillä molemmille ensimmäiset sovitetut housut sopivat lähes täydellisesti ja pian jo olimmekin käsin tehtyjen valkoisten puuvillahousujen omistajat. Housukappojen jälkeen palasimme kämpille syömään. Päivällistämisen jälkeen suunnittelimme ulos lähtöä, mutta ennen kuin ehdimme kissaa sanoa, Niko oli täydessä unessa ennen kello kymmentä ja Olli luki espanjankielistä Arto Paasilinna. Villiä poikamieselämää rommin ja kahvipavun väristen neitojen maassa!

Tällä vehkeellä suojattiin Havannan satamaa...

... ja tällä henkilökohtaista koskemattomuutta

Kuuban vanhin majakka.

Jonkun Erneston kämppä.

Tiesitkö, että (49): Havanna, espanjankieliseltä nimeltään San Cristóbal de La Habana, on Kuuban pääkaupunki ja 2,2 miljoonan asukkaan väkiluvullaan Karibian suurin kaupunki. Kaupungin vanha siirtomaatyylinen keskusta, La Habana Vieja, kuuluu UNESCO:n maailmanperintöluettelon kohteisiin. Tämä luettelo on UNESCO:n ylläpitämä järjestelmä, jonka tarkoituksena on suojella maailman tärkeää ja uhanalaista kulttuuri- ja luonnonperintöä. Luetteloon otettujen kohteiden ja alueiden säilyttämisellä katsotaan olevan erityistä merkitystä ihmiskunnan kulttuuri- ja luonnonperinnön säilymiselle. Tämänkertaisesta reissustamme seuraavat kohteet sisältyvät maailmanperintöluetteloon: Valparaison historiallinen kortteli Chilessä, Rapa Nui:n kansallispuisto Pääsiäissaarilla, Liman historiallinen keskusta, Machu Picchu ja Cuzco Perussa, Quito Ecuadorissa ja Havannan vanhakaupunki ja sitä suojaavat linnoitukset Kuubassa.

Perjantai. Viimeinen kokonainen päivä kommunistisessa Kuubassa. Aamulla heräsimme hitaasti, mutta ilman kiirettä. Päivän ohjelmassa oli heti aamupalan jälkeen käynti Jose Martín monumentissa ihmettelemässä mitä kaikkien kuubalaisten sankari ja itsenäisyystaistelija oli saanut aikaan. Jose Martín monumentti on 129 metriä korkea torni, jonka alakerrassa on museo. Museossa olikin ihan mielenkiintoista tarinaa Kuuban itsenäistymisestä, unohtamatta nykyistä valtionpäämiestä ja vallankumouksellista aspektia. Tornin yläosan näköalapaikalle pääsee hissillä ja sieltä olikin komeat näkymät Vallankumousaukiolle ja muun kaupungin ylle. Myös tornin ympärillä liitelevät kenialaiset kassikotkat olivat komean näköisiä. Itsenäisyystaistelija oli todellakin saanut arvoisensa muistomerkin.

Jose Marti memorial

Kuuban itsenäistymiseen tutustumisen jälkeen päätimme edetä aikajanalla kohti nykypäivää ja tutustua vallankumousmuseoon. Kyseisessä museossa olikin tavaraa, valokuvia ja tarinoita varsin runsaasti ja vallankumos tulikin vallan tutuksi. Tosin kaikkea väritti tiettyjen henkilöiden pienimuotoinen ihannointi. Vallankumousmuseo on kuitenkin todella mielenkiintoinen ja ehdottomasti käymisen arvoinen jos Havannassa tulee poikettua.

Illalla päätimme käväistä paikallisella rock-klubilla, Club Maximissa, katsomassa kolmen yhtyeen yhteiskonserttia. Päivällisen jälkeen latasimme itsellemme titi-pullollisen rommikolaa, sillä Maximissa ei ollut minkäänlaista tarjoilua, mutta omat juomat sai ottaa mukaan. Illalla kävelimme klubille ja jonotimme lippuluukulle maksamaan varsi kohtuullisen 5 CUP sisäänpääsymaksun. Ollin yrittäessä maksaa molempien sisäänpääsyn 10 CUP setelillä lipunmyyjäneito otti epäröimättä setelin valoa vasten ja totesi sen olevan väärennetty. Totesimme, että seteli ei ole kovin arvokas ja maksoimme toisella. Ja jälleen lipunmyyjäneito totesi biljetin olevan väärennetty. Tässä vaiheessa kuvaan astui jonon sivusta Jokuhermanni ja ilmoitti ottavansa väärät setelit haltuunsa. Kokeneina kusetusten havaitsijoina totesimme, että meiltä ei aitoja seteleitä noin helpolla viedä ja Olli pyysikin hermannilta tulta. Kun heppu alkoi ihmettelemään, mihin tässä kohtaa tulta tarvittaisiin, ilmoitimme polttavamme setelit, koska väärät setelit pitää tuhota. Kaveri ei tätä hyväksynyt vaan sanoi ottavansa setelit haltuunsa ja vievänsä ne poliisille. Tällä välillä Olli oli jo repinyt setelit kahtia ja ilmoitti niiden viemisen poliisille olevan nyt hieman hankalaa. Tämän jälkeen hermanni meni hetken aikaa pitkin seiniä ja ihmetteli miksi me olimme noin tehneet. Kylmän rauhallisesti ilmoitimme tuhonneemme väärät setelit, jos ne heidän mielestään sellaisia olivat. Hermanni poistui paikalta, mutta vain hetkeksi. Pian kaveri jo palasi poliisin kanssa käsikynkässä ja poliisikin ihmetteli, miksi olimme menneet seteleitä repimään. Selitimme myös virkavallan edustajalle, että aitoja seteleitä emme noin typerällä kusetuksella aio luovuttaa ja jos setelit ovat vääriä, ne pitää tuhota. Poliisisetä pyysi rahoja nähdäkseen ja virkavallalle ne suostuimme luovuttamaan. Arvoisa wannabe-vallesmanni katseli seteleitä hetken ja kutsui avukseen toisen sinivuokon. Nuoret konstaapelit katselivat seteleitä eivätkä osanneet päättää ovatko ne aitoja vai eivät. Tässä vaiheessa virkavalta otti mukana kantamamme passikopiot haltuunsa ja alkoivat ottamaan yhteyksiä ylempiin tahoihin. Kammarilta ilmoitettiin spesialistin tulevan paikalle ja että meidän kaikkien pitää odottaa, kunnes väärennettyjen rahojen erikoismies tulee paikalle.

Totesimme, että meillä ei taida olla muuta tehtävissä muuta kuin istua kadun reunaan ja alkaa tyhjentämään titi-pulloamme. Jonkin ajan päästä pullo olikin jo tyhjä ja päätimme kysäistä, josko The Specialist jo pian suvaitsisi saapua paikalle. Konstaapelit ilmoittivat erikoismiehen tulevan paikalle ihan justsillään. Päätimme siis odottaa vielä hetken rauhassa, mutta koska apuvoimia ei alkanut kuulumaan, rohkaistuimme kysymään, josko toinen meistä voisi poiketa jossai kaupassa hakemassa pari olutta. Poliisit ymmärsivät yskän, mutta hetken mietittyään totesivat lähimmän kaupan olevan liian kaukan. Odotimme siis kuivin suin...

Yhteensä noin parin tunnin odottelun jälkeen pelipaikalle kurvasi poliisilada ja kiesistä nousikin kaksi tärkeän näköistä virkavallan edustajaa. Myös nämä herrat katselivat hetken kahta seteliä, jotka siis olivat nyt yhteensä neljässä osassa. Hetken paperin paloja ihmeteltyään nämäkin kysyivät, kuka oli setelit repinyt. Nuorempi konstaapeli osoitti meidän suuntaamme ja jälleen kerran saimme selittää miksi olimme näin tehneet. Hetken aikaa neljä poliisia neuvotteli, mitä meidän kanssamme tehtäisiin ja lopulta meitä kehoitettiin nousemaan ladan takapenkille. Kysyessämme, että mitäs nyt tapahtuu vastaus oli, että edessä olisi siirtyminen kamarille selvittämään asiaa. Hetken ajelun jälkeen pääsimme poliisiasemalle, jossa taas alkoi neuvonpito ja seuraavat poliisit kyselivät, kuka oli mennyt repimään setelit ja mistä ne olimme saaneet. Selitimme saaneemme setelit valtion virallisesta vaihtopisteestä Isla de la Juventudilla. Taas alkoi neuvonpito ja meidät käskettiin viedä toiselle asemalle, koska olimme ulkomaalaisia. Jälleen pääsimme ladan takapenkille, mutta tällä kertaa ajelimme vain noin 300 metriä ja pysähdyimme pienen puistikon reunaan, jossa neljä poliisia ja kolme transua olivat palaveeraamassa. Hetken katselimme touhua, kunnes meidän käskettiin lyöttäytyä toisen poliisiparin seuraan. Tämän parin toinen jeppe otti taas yhteyttä jonnekin sanoen, että paikalla on kaksi ulkomaalaista, joilla on väärää rahaa... ja taas tutut kysymykset siitä, kuka oli mennyt repimään setelit ja miksi. Kohta olimme taas poliisiauton takapenkillä matkalla kohti toista asemaa. Perille päästyämme toisella asemalla odotti kolme poliisia; kaksi virkaintoisen näköistä nuorehkoa jetsonia ja yksi, joka istui toimistotuolilla jalat rennosti pöydän päällä leväten. Taas alkoi tuttu neuvonpito siitä, mitä oli tapahtunut ja kuka oli setelit repinyt. Selitimme tilanteet ja pöydän takana istunut ilmeisesti vähän kokeneempi poliisi otti setelit tutkittavakseen. Noin viiden sekunnin tutkimusten jälkeen herra ilmoitti setelien olevan aitoja, vaikka niistä vesileima puuttuikin. Poliisit totesivat, että firmojen kassahenilöstöä pitäisi kouluttaa paremmin. Nuorempien konstaapelien rahojen aitouteen liittyvästä epävarmuudesta ei puhuttu. Tämän jälkeen meitä neuvottiin seuraavana päivänä käymään missä tahansa pankissa vaihtamassa setelit ehjiin. Totesimme keskenämme suomeksi, että emme varmasti mene kerjäämään samanlaista sählinkiä lähtöpäivälle. Lopuksi meitä kuljettanut poliisi kysyi, että minne haluaisimme asemalta mennä. Totesimme, että jos sopii, niin voisimme suunnata tutulle 23-kadulle baariin. Niinpä sitten saimmekin virkavallalta kyydin loppuillan rientoihin. Matkalla baariin joku toinen poliisi pysäytti meitä kuljettavan poliisiauton vielä kerran ja tiedusteli ilmeisesti että voisimmeko ottaa kyytiin jotain pidätettyjä. Pysäyttävällä poliisilla oli näkemisen arvoinen ilme, kun kuskina toimiva poliisi ilmoitti heittävänsä ulkomaalaiset ensin baariin ja me heilutimme sitten iloisesti takapenkiltä. Loppu hyvin kaikki hyvin ja parin iltakaljan jälkeen ajeltiinkin taas kotiin nukkumaan. Koska kuubalainen rock-musiikki jäi tällä kertaa kuulematta, ennen nukkumaan menoa kirjoitettiin vielä avautumiskirje lipunmyyjälle ja kiitettiin kohteliaasti siitä, että vietimme 3 turhauttavaa tuntia virkavallan kanssa.


Viimeinen aamu Kuubassa valkeni yllätys yllätys aurinkoisena. Olli teki virheen ja kertoi illan tapahtumista Rosalle, joka sai sätkyn kun kuuli seikkailusta poliisin hallussa. Systeemi ilmeisesti pelotti ja saimmekin tehdä tarkan selonteon illan tapahtumista. Kaiken lisäksi Rosa sanoi myös että setelit ovat väärennettyjä ja että kaikille turistien kanssa työskenteleville on valtion setelintunnistuskurssilla opetettu oikea setelin tunnistus ja että näin ollen rahat siis ovat aivan varmasti väärennettyjä. Kuulemma poliisipäällikkö erehtyi luulemaan seteleitä aidoiksi. Rosan saarnan mukaan kukaan ei kuulemma ole erehtymätön, ei poliisi, eikä edes Fidel. Pitkän väännön jälkeen annoimme asian olla, jälkimmäistä väitettä emme kuitenkaan uskoneet.

Viimeisen päivän päiväohjelmaan oli merkitty taksi lentokentälle ja sitä ennen ajantappoa. Päätimme ajella avojenkillä kaupunkia ympäri, mutta eihän niitä jenkkejä sitten löytynyt millään perkeleelläkään. Parin tunnin päivystys kaupungilla toi luoksemme monen monta my-frendiä ja sikarikauppiasta ja näimmepä vielä viimeiset kuvankauniit huoratkin. Vihdoin ja viimein odotus palkittiin ja kaappasimme lennosta avojenkin. Pieni lenkki rantabulevardilla sai vielä viimeisen kerran ihon palamaan. Tämän jälkeen kävimme Rosalla syömässä, pakkasimme loput kamat ja jäähyväisten jälkeen nousimme mustaan ja ilmastoituun mersu-taksiin. Mersun takapenkiltä katselimme jotenkin haikein mielin Havannan katuja, olihan kyseessä paitsi viimeinen päivä Kuubassa, myös viimeinen päivä puolen vuoden reissulla. Olimme kuitenkin ylpeitä siitä, että saimme jättää kaupungille hyvästit kunnon autokyydillä, kunnon kapitalistisian elkein.

Lentokentällä oli taas perussetti. Yli-innokas ja väsähtänyt muttei suinkaan avulias lentokenttävirkailija neuvoi meidät väärään jonoon ja väärään päähän terminaalia. Löysimme kuitenkin omatoimisesti air francen check-in-tiskin ja jonotimme jonkun todella rasittavan ranskalaisperheen takana riittävän kauan. Kuuban baseball-maajoukkueen saapuminen kentälle sähköisti tunnelman hetkeksi ja pelaajat nousivatkin loppujen lopuksi samaan koneeseen. Paluulennolla ei kaiketi tapahtunut mitään erikoista. Hyvä leffa ja muutama huonosti nukuttu tunti ja sitten oltiinkin jo pariisin Charles de Gaullen lentoasemalla. Vaikka olimmekin ranskassa, tuntui siltä kuin olisi kotona euroopassa. Pääsimme rakkaalle kotimantereellemme ilman ainuttakaan turhaa maahantulolomaketta, joita viimeisen kuukauden aikana täyteltiin melko lailla suuret määrät. Passin lukeminen kesti ehkä 20 sekuntia.

Lento Pariisista Helsinkiin oli finnairin lento ja niinpä pääsimmekin kahlaamaan läpi kotimaan uutislehtiä. Heti huomasi että kotimaassa kaikki on hyvin, sillä lehtikirjoitukset käsittelivät pääasiassa julkkisjuoruja ja erinäisiä turhanpäiväisiä valituksia jos minkälaisista asioista. Kukkahattutädit on kyllä se asia joita suomesta kaipaa kyllä kaikkein vähiten aina reissussa ollessaan, heille kaikille tekisi joskus hyvää käydä vilkaisemassa sellaisiakin paikkoja, joissa ihmiset elävät paljon paljon suomea huonommissa olosuhteissa. Onneksi finskin suomiruoka perunamuusilla ja lihapullilla kirkasti mielen. Sunnuntai-illalla 8.8. Vatoslocos siis laskeutui turvallisesti helsinki-vantaalle. 168-päivän reissu oli paketissa. Mieli oli tyhjä ja pussit täynnä. Taivaanrannassa hiljalleen mailleen painuva aurinko katseli kotiinpalaajia. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohti. Aika velikultia.

Vatoslocos, Over and Out

p.s. Tämä oli siis tässä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin myös tämä reissublogi. Myöhemmin tulossa vielä reissun viralliset top5-listat, mutta tapahtumista emme varmaankaan sen suuremmin enää raportoi. Kiitämme kaikkia blogia seuranneita ja toivomme, että olemme tarjonneet teille viihdyttäviä lukuelämyksiä. Mikäli haluat, voit kommentoida tämän viimeisen blogitekstin loppuun vaikka vain oman nimimerkkisi, niin tiedämme, ketkä Rekkamiehen ja Sandyn lisäksi ovat täällä vierailleet. Kiitos ja anteeksi.