Ensimmäinen päivä Isla de Juventudilla valkeni aurinkoisena. Aloimme toden teolla suunnitella mitä kaikkea voisimmekaan viiden päivän aikana puuhailla. Soitto autovuokraamoon päättyi liian kalliisiin hintoihin ja päätimmekin lähteä itse paikan päälle neuvottelemaan hinnoista. Autovuokraamo, Havanauto, löytyikin kylän pääkadun toisesta päästä. Pienen odottelun jälkeen pääsimmekin jutustelemaan itse autovuokraamon johtajan kanssa. Hyvin pian paljastui, että hinnoissa ei ollut neuvotteluvaraa. Listahinta 85 CUC + lisät = 129 CUC, oli valtion määrämä. Tämän lisäksi kaikki pihalla olevat 4 autoa olivat rikki ja ehjät (?) jossain muualla. Tämän jälkeen kävimmekin mielenkiintoisen keskustelun vuokraamon johtajan kanssa. Hän sanoi aivan suoraan että itseasiassa meidän ei kyllä edes kannata vuokrata autoa, vaan että virallinen taksikin tulee jo halvemmaksi. Kun kysyimme mahdollisuutta vuokrata yksityisiä autoja, johtaja sanoi, että tämä olisi tietenkin kannattavin vaihtoehto, mutta mutta... Kuubassa laki kieltää ulkomaalaisia matkustamasta yksityisessä autossa ja erityisesti kuljettamasta sellaisia. Seurauksena kummastakin voi olla auton menettäminen valtiolle. Eli siis paikallisille riski on tässä suhteessa varsin suuri, mutta tästäkin huolimatta pimeitä takseja löytyy. Kiitimme neuvoista ja lähdimme takaisin keskustaan. Autovuokraamon johtaja jäi istumaan varsin mukavaan ja ilmastoituun toimistoonsa. Letkeä duuni kaiken kaikkiaan, ei mitään kannustinta vuokrata autoja ja tehdä ikävää paperityötä, sillä kiitos toimivan systeemin, palkka on aina sama.

Uaz Cabriolet. vanhoja ja rakkaita uakkereita löytyi Kuubasta pilvin pimein!!!

Tämän jälkeen lähdimme etsimään Ecoturin toimistoa. Isla de Juventudin eteläosa on sotilasaluetta ja mikäli sinne haluaa mennä, tarvitaan lupa ja paikallinen opas. Ecotur myöntää lupia ja järjestää oppaita, joten ei kun etsimään kyseistä paikkaa. Lonely planetin kartan osoittamasta paikasta toimistoa ei kuitenkaan löytynyt ja kun jokainen paikallinen neuvoi meitä eri paikkoihin, emme sitkeästä etsimisestä huolimatta löytäneet Ecoturia. Puoli päivää palloiltuamme päätimme lähteä rannalle. Nueva Geronassa on paljon hevoskärrytakseja ja neuvottelimmekin itsellemme yhden käyttöön päiväksi. Matkalla kävimme tutustumassa Presidio Modelo:ssa, joka on entinen vankila. Paikka on kuuluisa siitä, että maan nykyinen päämies lusi aikoinaan puolitoista vuotta poliittisena vankina yhdessä vankilan sellissä. Presidio Modeloa ei voi luennehtia viihtyisäksi. Sen neljässä  ympyrän muotoisessa rakennuksessa oli jokaisessa 970 vankia ja yhdessä muiden rakennuksien kanssa kapasiteetti oli 5000 vankia. Poliittiset vangit olivat erillisessä, vankilan sairaalaan perustetussa, osastossa ja tästä muodostuikin eräänlainen vallankumousakatemia.

Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma

Vankilan viehkeä ja kutsuva päärakennus

Presio Modelo

Tiesitkö, että (48): Isla de Juventudilla sijaitseva Presio Modelo, eli ”malli vankila” on Panoptikon-tyyppinen käytöstä poistettu vankila. Vankilan rakennutti Gerardo Machado vuosina 1926–1931, ja siinä oli 6000 vankipaikkaa. Panoptikon on englantilaisen valistusfilosofi Jeremy Benthamin, 1700-luvun lopussa kehittämä vankilatyyppi. Siinä vankeja pystytään tarkkailemaan helposti ilman, että vangit tietävät, milloin heitä tarkkaillaan. Rakennuksena kyseinen vankilatyyppi on monikerroksinen ja lieriömäinen. Sellit on sijoitettu kerroksiin rakennuksen ulkokehälle, ja niiden keskiosan puoleinen seinä on kokonaan kalteroitu tai muuten läpinäkyvä. Sellikehän sisäpuolella on avoin tila, jonka keskellä, rakennuksen pystyakselin kohdalla, on monikerroksinen tarkkailutorni. Rakennuksen muodon ansiosta tornista nähdään kaikkien sellien perälle asti. Tämä kaikki siis saa aikaan sen että vangit ovat jatkuvan tarkkailun alaisena.

Mielenkiintoisen vankilavisiitin jälkeen suunnistimmekin sitten täyttä ravia kohti karibian merta ja playa Bibijagua. Kaukaa katsottuna ranta näytti varsin houkuttelevalta palmurannalta, mutta lähempi tarkastelu paljasti varsin likaisen ja roskien täyttämän hiekkarannan. Mikäköhän siinä on että ihmiset eivät jaksa yhtään välittää ympäristöstään? Löysimme kuitenkin varsin viihtyisän varjoisan alueen ja vietimme rentouttavan päivän rannalla. Vesi oli miellyttävän viilentävää, ehkä noin 30 asteista.

Playa Jibijaba

Illalla meillä oli tiukka ohjelma päästä nettiin ja nostaa rahaa automaatista. Helppoa kuin heinänteko, sanoisi moni. Mutta ei täällä. Aikamme etsiskeltyämme löysimme paikallisen telia-soneran eli hallituksen omistaman Etecsan konttorin. Etecsa huolehtii paikallisista puhelinlangoista, kännykkäverkosta ja myös internetyhteyksistä. Hidas ja kallis mutta sensuroitu nettiyhteys 56 kilosella modeemilla maksaa 6 CUC / tunti. Jokaisella on siis mahdollisuus päästä nettiin, tosin monille tunti internetissä kustantaa puolet kuukausipalkasta. Konttorin kaksi tietokonetta olivat kuitenkin varattu iltaan asti, joten ystävällinen virkailija kehoittikin meitä saapumaan uudelleen mañana. No, sitten rahaa nostamaan. Visa electron paikallisen pankin automaattiin ja kone alkoi raksuttaa ja laskea rahoja lupaavasti. Mutta mutta, raksutus sen kun vaan jatkui ja rahoja ei vaan näkynyt. Viiden minuutin raksutuksen jälkeen jonossa seuraavana oleva kaveri oli jo varmasti oppinut muutaman suomalaisen kirosanan. Kun vielä pankin virkailija saapui ihmettelemään tapahtumaa oli soppa valmis. Kaverit epäilivät että me yritetään nostaa liikaa rahaa ja että automaatti ei tälläisestä toiminnasta tykkää. Siinä sitten yritettiin selittää että meille rahan nostaminen on sen verran kallista että sitä ei  viitsi oikeen nostaa 10 CUC.ia kerralla. Jossain vaiheessa automaatti onneksi lopetti ja sylkäisi kortin ulos. Meidän jälkeen jonossa ollut jamppa ehdotti, että kannattaa kokeilla kylän muita automaatteja. Tai siis sitä yhtä, mikä jäljellä olevista kolmesta toimii. No ei muuta kun uuteen pankkiin ja yllätykseksemme saimme kuin saimmekin taskut täyteen käteistä.

 

Seuraavana päivänä herättiinkin sitten jo kello kuusi nolla nolla. Tarkoituksena oli ottaa bussi klo 0700 hotelli Colonyyn ja sieltä edelleen veneellä kohti Punta Francesin koralliriuttoja. Bussipysäkki oli jo ennen seitsemää täynnä porukkaa ja joku yön timo huuteli lippuluukulta, että minkä numeroisen bussin lippuja milloinkin myydään. Asiaa kysyttäsessä selvisi, että meidän bussiin lippuja aletaan myymään kello 0800. Loogista, varsinkin kun bussin pitäisi olla jo perillä vastaavaan aikaan. Odotimme siis vielä vähän aikaa ja hieman kahdeksan jälkeen meille kerrottiin että bussi lähtee klo 1100 pysäkiltä xxx noin kahden sadan metrin päästä. No voi perkele. Teki taas mieli avautua oikein kunnolla, mutta eipä siitä oikeastaan mitään hyötyä olisi ollut. Lähdimme siis käymään internetissä. Etecsan ystävällinen naisvirkailija toivotti meidät tervetulleiksi ja kysyi onko meillä internetin käyttöön vaadittava ”tarjeta de navigación” eli siis navigointikortti. Koska taskusta löytyi ainoastaan suomalainen ajokortti, jouduimme antamaan kieltävän vastauksen. Onneksemme virkailija ilmoitti että kortteja pystyy ostamaan ihan ilman mitään laivurin tutkintoa ja näin pääsimmekin vihdoin ja viimein tarkastamaan tuikitärkeät sähköpostit ja naamakirjat. Minkäs taantumukselliset tavoilleen voivat.

Joskus kympin aikoihin olimme jälleen kerran odottamassa bussia. Pysäkillä oli taas kerran melkoiset markkinat, kun joku juopunut viidakkosissi yritti järjestää ihmisiä bussijonoon lipuissa olevan numeron mukaan. Me odottelimme ihan rauhassa ilman mitään kiirettä. Kun normaalin kaupunkibussin sisällä oli ehkäpä 100 ihmistä, keskimmäiset ovet avattiin ja muutama kaveri ahtautui vielä sisään. Tässä vaiheessa heitimme omat bussilippumme roskiin ja lähdimme kaupungille suunnittelemaan plan B:tä. Vaihtoehtoina oli vuokrata skoootterit tai lähteä taksilla ihmettelemään krokotiileja. Keskusaukean kohdalla joku pimeän taksin omistaja teki kuitenkin 20 CUC.n tarjouksen ja niinpä nousimmekin kauniin vaaleansinisen vuoden 1948 Oldsmobilen kyytiin. Matkalla selvisi, että krokotiilien kasvatuskeskus olisi kiinni ainakin seuraavaan tiistaihin asti, eli sinne ei sitten tarvitsisi mennä. Päätimmekin vaihtaa kohdetta ja suunnistaa hotelli Colonyyn kysymään laivakyytiä koralliriutoille seuraavaksi päiväksi. Vanhan jenkkiautomme kuski selvitti, että Oldmobilessa tekniikka ja moottori on alkuperäistä, mutta vaihdelaatikko on hyundaista. Autoa saa kuulemma koittaa kunhan päästään kauemmas kaupungin keskustasta. Niinpä Olli siirtyikin rattiin hieman ennen hotelli Colonya. Kaikki sujuikin hyvin siihen asti kunnes edellä ajava bussi pysähtyi. Jarrupolkimen painalluksella vauhti ainoastaan kiihtyi joten ei muuta kuin nopealla ohjausliikkeellä bussin ohi. Tässä vaiheessa auton varsinainen kuski selitti että niin juu, jarrua pitää sitten pumpata muutama kerran jos haluaa jarrutella. Tämä toimintahan ei tietenkään tullut suoraan selkärangasta uusiin länsiautoihin, vrt. Golf mk II, tottuneelle kuljettajalle. Perille kuitenkin päästiin ehjinä.

Löytyykö vaihde???

Löytyihän se mutta jarrujen kanssa oli hiukan hiljasempaa...

Hotelli Colony oli muy turistico ja varsin mukava näky pitkästä aikaa. Ystävällinen respan täti oli heti auttamassa meitä ja kertoi että tältä tiskiltä voi varata sukellusreissuja ja myöskin lauttareissun Punta Francesin koralliriutoille. Ainoa huono puoli on ainoastaan se, että kukaan ei tiedä koska seuraava laiva kyseiseen paikkaan lähtee, sukellusryhmiä kun ei juuri tällä hetkellä ole. Voi perkele taas. Mitäs vittua me sitten täällä saarella tehdään, pääsi kummankin suusta. Pikapalaverin jälkeen päätimme jäädä muutamaksi tunniksi rannalle. Tämä olikin ensimmäinen kunnon valkoinen hiekkaranta Kuuban reissulla.

La vida

Rannalla kasvoi hyvärunkoisia palmuja

Oldsmobile vm. 48

Rannalla löhlöilyn ja perseturismin jälkeen ajelimmekin sitten takaisin Nueva Geronaan suunnittelemaan seuraavan päivän toimintaa. Kaupunkiin palattuamme pääsimme vihdoin asioimaan Ecoturin hermannien kanssa. Särmän oloinen skappari selvittikin riittävän yksinkertaisesti, mitä meidän pitäisi tehdä sotilasalueelle päästäksemme. Ecotur järkkäisi meille oppaan maksua vastaan ja tarvittaessa kyydin alueelle. Tässä vaiheessa kysäisimme, että olisiko meidän mahdollista itse järjestää kyytiasiat, ja tämähän sopi. Jatkokysymykseemme siitä, voimmeko mennä alueelle millä tahansa autolla sotilasmestari totesi: ”Tämä on hyvin tärkeää. Teidän pitää hommata virallinen auto.” Meidän haaveilemamme opiskelijahintainen kursio pimeällä taksilla karisi siis tässä vaiheessa. Pitää siis kysäistä Miquelilta, mitä tällainen reisu kustantaisi. Lupa- ja opasasiat saatiin siis kuitenkin alustavasti kuntoon ja usko siihen, että voimme tällä saarella vielä nähdä jotain mielenkiintoista, nousi toiseen potenssiin. Saarireisun päätavoite, koralliriutoilla snorklailu, taitaa jäädä seuraavaan Kuuban reisuun, joka kohdistunee sitten jo kapitalistiseen Kuubaan. Asioiden pikkuhiljaa järjestyessä päätimme juhlistaa taisteluvoittoamme systeemiä vastaan hakemalla pullon raikasta Havana Clubia lähhimarketista ja molemmilla uho diskoteekkiin menosta oli kova. Huonosti nukuttujen yöunien ansiosta päätimme käydä kämpillä elpymässä ja päivällisen jälkeen suorittaa reippaan pohjustuksen ja lähteä tutustumaan Nueva Geronan yöelämään. Päivällisaikaan Olli herätti vielä nukkuvan Nikon lomailuun sopivasti suoraan ruokapöytään ja päivällistämisen jälkeen teimme itsellemme pienet Kuuban vapautusjuomat ja siirryimme terassille kirjoittamaan blogitekstiä edellisten päivien tapahtumista. Molempia vaivasi pienoinen väsymys eikä rommikaan oikein tuntunut maistuvan. Niinpä vanhojen taantumuksellisten piti luovuttaa ja painaa pää kiinteiden kuubalaisrintojen sijaan tyynyä vasten.

Sunnuntaille meillä ei ollut suunnitelmissa juuri mitään, mutta heti aamiaisen jälkeen lähdimme casa particularistamme pienimuotoista perheriitaa karkuun kohti keskustaa. Paremman tekemisen puutteessa päätimme tutustua Museo Municipaliin, jossa oli vanhoja juttuja. Kierros alkoi saaren merirosvohistoriasta, mutta pian jo siirryttiin vallankumousasioihin. Museossa pyörinyt oppaan näköinen täti vastasi kysymykseemme saaren nimen alkuperästä tietävänsä kyllä asiasta, mutta hänellä ei ole lupaa esitellä tietojaan väärinkäsitysten välttämiseksi. Paikalle siis kutsuttiin ilmiselvästi puolueen propagandakoulutuksen läpikäynyt ylimeikattu vanha täti, joka paatoksella selitti vallakumousjohtajien vierailuista saarella. Jos joku lukijoista on nähnyt elokuvan Der Untergang niin tädin maanpäämiestä ihannoiva tyyli toi lähinnä mieleen Goebbelsin vaimon. Museota voisi kuvailla ihan kivaksi, mutta eipä se meihin juurikaan vaikutusta tehnyt. Museon terassin varjostakaan emme saaneet kauaa istuskella, vaan yksi tädeistä ajoi meidät muualle. Emme jääneet tuleen makaamaan, vaan Plan C kehiteltiin nopeasti. Kadun kulmalla oleva leffateatteri oli niin kutsuvan näköinen, että päätimme ottaa selvää, josko ohjelmistossa olisi tälle päivälle jotain vähemmän vallankumouksellista. Paikallisen kinon lipunmyyjätäti totesi, että aamulla ohjelmistossa oli kyllä lastenelokuva, mutta lapset eivät paikalle saapuneet. Illan ohjelmistoa kyseinen nainen ei kuitenkaan tiennyt, sillä hän työskenteli ainoastaan aamuvuorossa. Niin, mitäs sitä muiden asioista turhaan selvää ottamaan, se kun ei kuulu työnkuvaan ja systeemi takaa saman palkan jokatapauksessa. Meitä hieman harmitti, sillä viime kuun sunnuntai-illan elokuva oli 70-luvun amerikkalainen toimintaleffa itse Jack Nicholsonin loistaessa päänäyttelijänä.

Isla de Juventudin satama. Kaukana horisontissa venäläinen kantosiipialus.

Otimme siis käyttöön Plan D:n ja lähdimme ravintolaan syömään, tarkoituksena ehtiä iltapäivän baseball-matsiin. Paikallinen teami kun pelaa normaalisti kaikkina viikonpäivinä, paitsi maanantaina ja torstaina. Mutta voi pettymysten pettymys, tänään sunnuntaina ei pelata, pesiskausi kun on jo ehtinyt loppua. Plan E eli blogin päivittäminen sen sijaan sujuu mallikkaasti.

Vallankumous on edelleen kovassa huudossa

Valtion virvoittavienjuomienviraston johtaman virvoitusjuomatehtaan ananaslimu maistui helteessä.

 

Vatoslocos todavia en La Isla

p.s. Olemme siis olleet jo kaksi viikkoa suomessa, mutta päivitämme edelleen loput jutut blogiin. Jos jaksat lukea niin hieno homma, jos et niin et varmaan lue tätäkään.